Suomenruotsalaisen runoilija Tua Forrström (s. 1947) on monilla tavoin jo aiemmin palkittu ja tunnustusta saanut taiteilija, jonka tuotantoa on käännetty useille eurooppalaisille kielille. Hän on voittanut muiden muassa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1998 ja Ruotsin Akatemian Bellman-palkinnon vuonna 2003. Tässä luettiin Forrströmin ajatuksille laajasti tilaa antavista runokokoelmista kaksi; Lokakuun iltana soudin järvelle (En kväll i oktober rodde jag ut på sjön, 2012, suomennos Caj Westerberg) ja Merkintöjä (Anteckningar, 2018, suomennos Jyrki Kiiskinen).
Klassista runoutta lukiessa on yleensä sellainen näppituntuma, että suurin piirtein peräkammarijärjellä ymmärtää, mitä runoilija on tekstillään halunnut sanoa; impressiot ovat jollain tapaa ennestään tuttuja ja yhdessä jaettuja. Modernia runoa lukiessaan sitä vastoin joutuu usein höttösuolle ja pitkospuille pinnistämään aivojaan ja miettimään, millä tavalla runoa parhaiten lähestyisi.
Herää monenlaisia kysymyksiä. Pitääkö modernia runoa osata tulkita ja analysoida voidakseen nauttia siitä? Onko tiedettävä kaikki ne viittaukset ja tasot, joita runo sisältää, vaikka se ei monilta osin aukeaisikaan lukijalleen? Voiko runosta saada irti jotain, jos ymmärtää ja sisäistää runosta vaikkapa vain yhden säkeen? Luottaako siihen, kuten muussakin kirjallisuudessa, että tulkinta syntyy lukijan päässä ja on hänelle kuitenkin aina ainutkertainen kokemus? Oli miten oli, tässä jaetaan nyt ilmainen runosuositus; jos on niin väsynyt töistä tai mistä tahansa, että ei jaksa enää tarttua edes siihen pöydän nurkalla olevaan mainoslehtiseen, kannattaa istahtaa hetkeksi, rauhoittua, ja yrittää lukea yksi mieluinen, lyhyt runo ja antaa sen virrata aivoihin ihmeitä odottamatta. Runolla ja sen luomalla kuvastolla on joskus salaperäinen kyky ruokkia uupunutta mieltä jo ihan avaruutensa ja tiivistyneiden ajatustensa voimalla.
