Miehiä ja poikia

Joonas Berghällin käsikirjoittama ja ohjaama dokumenttielokuva Miehiä ja poikia (The Happiest Man on Earth, 2019) alkaa toteamuksella, miten suomalaiset on jälleen kerran kansainvälisessä vertailussa valittu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Valintaan vaikuttavat tietenkin ne kriteerit, joiden perusteella valinta on tehty. Tässä dokumentissa annetaan lupa puhua niille henkilöille, joiden elämässä on tapahtunut sellaisia asioita, jotka ovat täysin muuttaneet heidän elämänkulkunsa, ja sen vuoksi he ovat joutuneet päivittämään koko arvomaailmansa uusiksi. Mukana on vakavasti sairastuneen nuoren miehen isä, yksityisyrittäjyyteen uupunut sinkkumies, yritysmaailman alaistensa puolesta stressaantunut johtaja, alkoholismista toipuva pankkiiri, lastensa huoltajuuden menettänyt, mutta heistä edelleen huolestunut isä, palkkatyönsä lopettanut, koti-isäksi siirtynyt mies ja terveytensä puolesta huolestunut eläkeläinen, eli miehiä laidasta laitaan eri elämäntilanteissa.

Miehet puhuvat asioista niiden oikeilla nimillä, hiljaa, liikuttuenkin, mutta sen kummemmin suurentelematta. Perheen, lähiomaisten ja ystävien merkitys selviämisessä on oleellinen; onko elämässä kovalla hetkellä niitä, jotka kykenevät kulkemaan surussa ja vastoinkäymisessä rinnalla, ei edellä neuvoen eikä jäljessä arvostellen. Miehet ansaitsevat erityisen hatunnoston siitä syystä, että he ovat uskaltautuneet mukaan tällaiseen dokumenttiin, avaamaan omia kipeitä asioitaan muille. Koviakin kokeneet dokumentin esiintyjät kysyvät omalla puheellaan myös katsojilta tärkeitä kysymyksiä; mikä elämässä on tärkeää, millaista on sellainen kasvatus, että ihmisestä tulee ylisuorittaja, onko mahdollista korjata menneiden sukupolvien tekemiä tai itse tehtyjä virheitä, mistä toivoa löytyy. Dokumentin lopussa esitetään vielä joitakin karuja faktoja suomalaisten tyttöjen ja poikien Pisa-tutkimuksen tulosten eroista.

Joonas Berghällin aiemmin ohjaamat, samaan intiimiin aihepiiriin kuuluvat elokuvat ovat Miesten vuoro (2010) ja Äidin toive (2015).  

Taivaat jotka ansaitsemme

Taivaat jotka ansaitsemme on Sari Elfvingin (s.1974) esikoisromaani, joka kertoo Hämeenlinnassa lapsuutensa ja nuoruutensa eläneestä Elmasta ja hänen perheestään; pikkuveli Kasimirista, venäläistaustaisesta äidistä Ilanasta ja ulkomaisilla työkomennuksilla viihtyvästä ongelmaisesta Aulis-isästä, joka harvoin ehtii olemaan perheensä kanssa kotona. Vielä on viideskin sukulainen, isän äiti Ritu-mumma, joka on varjona taustalla.

Teos jakaantuu viiteen puhuttelevaan osaan; He ehtivät hymyillä kuvissa, Vain paikkoja kartalla, Väärissä maisemissa, Viimeinen kesä, nopeina kuvina ja Sähän se hukassa olet ollu. Kirjassa vuorottelevat takaumat lapsuudesta ja Elman nykyinen nuori aikuisuus ja siihen liittyvä intohimoinen ja pakonomainen harrastus; burleskiesiintyminen. Elma yrittää ymmärtää omaa lapsuuttaan ja sitä, millainen hänestä ja veljestä on niiden kokemusten valossa lopulta tullut. Takaumat 1980-luvulta on kursivoitu, ikään kuin ne olisivat peräisin jostakin esityksestä, joka ei ollutkaan aivan totta.

“Elma haluaa pois, sinne minne luulee kuuluvansa, Ilana ajattelee. Elma haluaa olla joku toinen jossakin muualla. Hän tietää millaista se on, kun lähtee, ja muuntuu ihmisenä. Kun se tapahtuu monta kertaa, on mahdotonta muistaa millainen ihminen oli alun perin.”

Lukija jää kirjan luettuaan pohtimaan erityisesti lapsuuden valtavaa merkitystä ihmisen kehitykselle ja myös sitä, mitä juurettomuus ja valheessa eläminen ja lopulta salaisuuksien paljastuminen merkitsevät eri elämänvaiheissa oleville ihmisille. Ehkä kannatti odottaa riittävän pitkään ennen tämän esikoiskirjan julkaisemista; kirjan monet polveilevat ja syvät tasot ovat siitä hyvänä esimerkkinä. Mielenkiinnolla jäädään odottelemaan seuraavaa teosta; toivottavasti se on jo työn alla.

Juhannusjuhlaa!

Rannan koivu kuiskii kumppanilleen, / tuomenterttu vierustoverilleen:

Nyt on suven suuri sunnuntai! /

Leinikköinen aukoo lehviänsä, / lemmenkukka sinisilmiänsä, /

kielo kaino verhon valkeen sai.

Honka harmaa tekee nuorta kerkkää, / kiurun soitto heleimmillään helkkää,

riutuu aalto rannan ruohikkoon.

Sorsapari ulapalla soutaa - / kohta, kohta juhlahetki joutaa!

Niityn kukat käyvät karkeloon. /

Hopeoina helkkää puron juoksu, / ilman täyttää pihkalehväin tuoksu,

räystään alla pääsky pirskuttaa.

Tuuli hellä levolle käy lehtoon, / uinuu kuni lapsukainen kehtoon,

käki kaihomielin kukahtaa.

Läpi laakson, poikki vanhain vuorten / käypi riemusaatto kylän nuorten,

rannan kalliolle taivaltaa.

Kokkopuut on valmiina jo siellä, / mutta varrotahan hiukan vielä,

kunnes päivä painuu vaarain taa.

Isä vanhan nuottapaatin antoi, / mustan tervapöntön Paavo kantoi

juhlaillan iloks nuorillen.

Tervaskannot, risut lapset toivat, / niistä keon korkean he loivat

ihmetellä itse jättien.

Näkyy päivää vielä reuna kaita, / lähteissään se kultaa lännen maita,

hetken vain se vielä viivähtää.

Nyt se, nyt se kokonaan on poissa – / tuli räiskää kokon risukoissa,

kipunoita ilmaan lennähtää.

Nousee taivahille lieskat oivat, / ilolaulut ympärillä soivat,

ilo-Villen viulunkieli soi.

Kokko kuvastaikse lahden pintaan, / ilo hiipii suruiseenkin rintaan,

nuoret kalliolla karkeloi.

Katso helakkana loistaa tuolla / tyynen järven vastaisella puolla

kokko toinen, kolmas, neljäskin.

Vastarannan lasten laulu sieltä / heläjävi nostain juhlamieltä,

liitelevi siivin valkoisin.

Laulelmissa tää on sävel sisin: / Nyt on kesäpäivä kirkkain, pisin,

päiväks muuttunut on yksin yö.

Henget valon viihtyy Suomen soilla, / laihot nuoret nousee vainioilla –

nouskoon henkisenkin touon työ!

   Immi Hellén, 1930: Juhannusilta

Majatalo

Mieli on kuin majatalo.
Saapumisia ja lähtöjä runsaasti joka päivä:
onni, masennus, kataluus
ilmentyvät tietoisuudessa kuin yllätysvieraat.

Toivota tervetulleeksi,
vaihda kuulumiset,
vilkuta hyvästiksi,
vaikka ovellesi saapuisi joukko suruja,
jotka julmasti pyyhkäisevät
huonekalut talostasi.
Kohtele kuitenkin vierailijaa kunnioittavasti.
Hän voi kirkastaa Sinulle jonkin aivan uuden ilon.

Synkkä ajatus, häpeä, pahansuopuus;
tervehdi heitä kaikkia ovella nauraen

ja kutsu heidät sisään.

Kohtaa tulijat kiitollisena,
sillä heidät on lähetetty
jostakin tuolta puolen
Sinulle oppaiksi.

Rumi, 13. vuosisadan suufirunoilija, Majatalo, The Guest House, suom. Marjut Forsell ja Juhani Laakso

The Guest House

This being human is a guest house.
Every morning a new arrival.

A joy, a depression, a meanness,
some momentary awareness comes
as an unexpected visitor.

Welcome and entertain them all!
Even if they’re a crowd of sorrows,
who violently sweep your house
empty of its furniture,
still, treat each guest honorably.
He may be clearing you out
for some new delight.

The dark thought, the shame, the malice,
meet them at the door laughing,
and invite them in.

Be grateful for whoever comes,
because each has been sent
as a guide from beyond.

Rumi, The Guest House, Selected Poems, trans. Coleman Barks with John Moynce, A. J. Arberry, Reynold Nicholson (Penguin Books, 2004)

František Kupka (1871-1957)

František Kupkan (1871-1957) näyttely Ateneumissa oli ja meni jo, mutta vielä voidaan viivähtää hetkonen tuon erityislaatuisen maalarin teosten vaikutuspiirissä ja ihmetellä kerrakseen, mitä taiteilijan päässä onkaan mahtanut liikkua hänen maalatessaan näitäkin alla olevia, vuosien ja vuosikymmenten kuluessa keskenään kovin erilaisiksi muodostuneita maalauksia. Kuvat puhukoot puolestaan; voinee vain todeta, että joilla kuilla se näkyy olevan kuvallisen ilmentämisen lahja ja kun sellainen päästetään vapaaksi ja esiin, siitä voivat nauttia rajoittamatta sekä taiteentuntijat että ihka tavalliset taiteellisista elämyksistä voimaa hakevat pulliaiset, ja kaikille riittää ammennettavaa. Suositellaan lämpimästi tällaista elämystä vaikkapa television ihmisten heikkouksia pilkkaavien ja nöyryytyksiin ja paljastuksiin perustuvien ohjelmien tilalle tai ainakin vastapainoksi.

Balladi Elämän ilot, 1901-1902

Juliste, 1905

Vuori, 1922-1923

Synteesi, 1929

Omakuva, 1910

Purppura pinta, 1954

Nyt nakkisormet palikoille ja jalka kaasulle!

Jos ei aikanaan tullut opituksi musiikinteorian kolmoskurssia tai sitäkään ykköstä tai tuli paettua pianon äärestä muihin mielevämpiin harrasteisiin tai ei ollut ensinkään minkäänlaista soittokonetta pajupilliä lukuun ottamatta saatavilla, niin nytpä tarjoutuu tilaisuus paikata vanhaa aukkoa. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa ja tehdä samoja virheitä uudelleen!

Matti Carterin Pianistin käsikirja – Pianonsoiton ja musiikinteorian teho-opas lähtee aivan alkeista, mutta soveltuu myös jo pidemmälle ehtineille soittajille ja vapaan säestyksen harjoitteluun. Teos jakaantuu kolmeen osaan: teoria, kappaleet ja materiaalit. Teoria käsittelee musiikinteorian perusteet, kappaleista löytyy kolmentasoisia: helpot, keskivaikeat ja vaikeat, ja materiaaleissa on tarjolla muiden muassa sointupankki ja vastauksia kirjan tehtäviin.

Kirjan luettuaan tietääkin sitten jo, että eivät ne valkoiset ja mustat olleetkaan palikat vaan koskettimet ja että koko sävelaskel on kaksi puolikasta, että pianoa ei pimputella vaan soitetaan, että ei se ollutkaan kaasu vaan pedaali, että lento ei tarkoita nopeaa vaan hidasta, ja paljon, paljon muuta sen lisäksi. Tämä teos houkuttelee jo ulkoasullaan ja helposti lähestyttävillä aloitussivuillaan. Ja jos ei nyt ihan virtuoosiksi enää yltäisikään, voi aina lohduttautua aivotutkijoiden tutkimustuloksilla, jotka sanovat, että soittotaidon sinnikäs opetteleminen – lopputulemasta huolimatta - on yksi varma tehokeino torjua aivoja uhkaavia mörkötauteja.

Raparperin alla

Äidin kasvimaalla, raparperin alla, / sammakolla koti oli kultainen.

Alla ruohomatto, päällä lehtikatto, / hirsiseinä vihreä ja punainen.

Hämärä, viileä, sammakon mielest’ on viihtyisää.

En mä siedä kuumaa, sammakko se tuumaa, / raparperipensaan alla lymyää.

Äiti puuron laittoi, raparperin taittoi, / hirsiseinä rusahtaen katkeaa.

Sammakko se loikki, pihanurmen poikki, / viinimarjapensaan alle katoaa.

Ai, ai, hyi, säikähtyi, äiti ja kirkaisten perääntyi.

Yksi varsi jäikin, hyvähän on näinkin, / päivänvarjon sammakko se siitä saa.

San. ja säv. Sirkka Valkola-Laine

Rocketman

Jos kuulee jostain nimen Reginald Kenneth Dwight, niin ei taida pääkopassa sanoa juuri mitään, mutta jos sen sijaan mainitaan nimi Elton John, niin johan alkaa Lyyti kirjoittaa ihan isolla pännällä. Reginald on Elton Johnin oikea nimi, jonka tilalle taiteilijanimi keksittiin. Sitten ynnätään aivokoppaa jälleen, mitä Elton John onkaan säveltänyt, kun ei tule juuri muuta mieleen kuin prinsessa Dianan muistoksi sävelletty Candle in the Wind.

Leffassa pyörii parhaillaan musikaalielokuva Rocketman, joka kertoo kyseisen muusikon ja säveltäjän elämästä ja sen katsottuaan tietää jo piirun verran enemmän Eltonin elämästä kuin aiemmin ja pääsee myös oivallisesti hänen musiikkinsa makuun. Leffan jälkeen muistaakin jo sitten, että ai niin; Crocodile Rock ja Leijonakuningas-elokuvan suosittu biisi Can You feel the Love Tonight ainakin ovat Eltonin säveltämiä isollakin kirkonkylällä tunnettuja kappaleita. Ja löytyy hittibiisejä ja teatteri- ja musikaalisävellyksiä ja jos vaikka mitä vuosikymmenten varrelta, joten tarpeeseen tuli tämäkin leffa yleistiedonkin - ei vain elämyksen - kannalta.

Eltonia esittää nappisuoritukseen yltänyt Taron Egerton, joka myös laulaa itse Johnin biisit. Jamie Bell on Bernie Taupinin roolissa ja Richard Madden Eltonin ensimmäisenä managerina. Särkyneen äidin roolin hoitelee luotaantyöntävästi Bryce Dallas. Elokuvan on ohjannut Dexter Fletcher. Elokuvan tanssilliset osiot ovat niin pökerryttävää katsottavaa, että tekisi mieli hypätä penkistä ja mennä mukaan joraamaan.

Elton John syntyi vuonna 1947 Englannissa. Nuivasta ja rakkaudettomasta lapsuudesta huolimatta Eltonille tarjoutui tilaisuus opiskella pianonsoittoa, ja opettajien huomattua hänen lahjakkuutensa hän pääsi etenemään harrastuksessaan. Yhteistyö nuoren runoilijan Bernie Taupinin kanssa poiki muikeita sävellyksiä. Erilaisten hankaluuksien ja vaikeuksien jälkeen kaksikon tie myös ison lätäkön taakse aukeni. Siellä kaikki muusikon elämän varjopuolet; huumeet, alkoholi, irtosuhteet, hurja elämä, löysä raha, hyväksikäyttäjien laaja joukkio, tulivat koetuksi. Tarina tuntuu tutulta eikä ihme; hieman samanlaista meininkiä kuvattiin myös äskettäin nähdyssä Eltonin ystävästä laulaja Freddie Mercurystä ja The Queenista kertoneessa leffassa Bohemian Rhapsody (KT. 14.12.2018).

Rocketman-elokuvan mukaan Elton Johnin nykyinen elämä on rauhallista, huumeista vapaata ja onnellista perhe-elämää. Mies on mukana myös monenlaisissa hyväntekeväisyysjärjestöissä. Väkisinkin miettii elokuvan nähtyään, onko suuren lahjakkuuden taustalla aina oltava lapsuudessa tapahtunut särkyminen, jota joutuu paikkailemaan koko elämänsä ajan, ja miten siunattua tällaisessa tilanteessa on se, että löytää itsestään väylän käsitellä näitä tunteita. Miten käy niiden ihmisten, joille tällaisia mahdollisuuksia ei tarjoudu?

Mur-mur

Kaisa Happosen kirjoittama ja Anne Vaskon omaperäisesti kuvittama katselukirja Mur ja tähti jatkaa tekijöiden pikkukarhu Murin elämästä kertovaa sarjaa. Sarjan aiemmat kirjat Mur, eli karhu ja Mur ja mustikka ovat, kuten tämä viimeisinkin, Tammen kustantamia.

Metsän asukkaat tuijottavat öisin tähtiä sanaakaan hiiskumatta, mutta Murin on vaikea olla hiljaa. Pöllö ja kettu, tuulikin, ärsyyntyvät, kun Murin tekee mieli koko ajan kysellä erilaisia asioita tähdistä. Onneksi Iso, Murin emo, ei ärsyynny lapsukaisensa kyselyistä. Juoneen mahtuu yksi oikein iso kysymys ja monta pienempää, sopivassa määrin pienen lapsen omaksuttavaksi. Kirja soveltuu perheen pienimmille yhdessä luettavaksi aikuisen kanssa.

Suvea murteilla!

Jo pukkas glaiduu aikaa / on kesis viimeinkin. / Ja minne vaan kun tsiigaa, / nii hittaa blumsterin.
Ja kaiken uusiks duunaa / noi säteet suulperin. / Ne stadin nyyaks puunaa, / vek stikkaan perperin.

     Stadin suvivirsi, kirjoittajat Mikko Seppälä ja E.J. Kauhanen

Ei nyv voi kiältä kettä / on suvi koittanu. / On vihriänä mettä / ja lämpö voittanu.
On kukkinu jo tuami / pian rinkeplummakkin. / On siksens hiano Suami: / voi nährä kummakki.

      Turkulaisten suvivirsi, kirjoittaja Markku Heikkilä

Toas tuli kaanis aeka / ja kesä viimennii. / Kommeena joka paekka / on täönnä kukkasii.
Ja päeväkin nyt paestaa / ja hikkee heruttaa. / Se kaeken uuveks laettaa / ja paremmaksi soap.

     Savolaisten suvivirsi, kirjoittaja Annikki Hyvönen

Jo joutu armas aika / ja suvi sulonen. / Kauhniisti joka paikhaan / kasuaa kukkanen.
Nyt siunaustansa suopi / taas lämpö auringon. / Se luonnon uueks luopi / se kuttuu elähmään.

     Lappilaisten suvivirsi, kirjoittaja Satu Kreivi-Palosaari

Lähde: www.kirkkojakaupunki.fi

Viisi sormea

Latvialaisen kirjailijan Māra Zālīten (s. 1952) omasta perhehistoriasta ja kokemuksista ammentanut fiktiivinen romaani Viisi sormea (Pieci pirksti, suom. Hilkka Koskela) on ilmestymisvuonnaan valittu parhaaksi latvialaiseksi proosateokseksi.

Useita eri kirjallisuuden lajeja hallitseva kirjailija on syntynyt Siperiassa, jonne hänen vanhempansa ja sukulaisiaan oli aikoinaan Latviasta kyyditetty. Perhe pääsi palaamaan Latviaan vuonna 1956. Maassa vallitsi neuvostomiehitys ja sen vaikutukset näkyivät koko ajan perheen arkipäivän elämässä, jossa piti koko ajan olla varuillaan ilmiantojen pelossa.

Kirjassa on lapsen, Laura-nimisen tytön, näkökulma kolmannessa persoonassa; tällä tavoin voi lähestyä myös aikuisten maailmaa ja sen oudoilta tuntuvia tapahtumia ja vivahteita. Numero viisi edustaa tässä teoksessa symbolista lukua; tyttö on viisivuotias, puistossa kasvaa viisi tärkeää puuta, jotka mamma on istuttanut kadonneiden sukulaisten muistoksi, Siperiaan karkotetulta tutulta laulajalta on murskattu viisi sormea, molemmista käsistä. Numeroon viisi saatetaan liittää usein myös sen merkitys, joka edustaa armoa, armahdusta.

Paluu Latviaan merkitsee perheelle onnellisen ajan paluun toivetta, vaikka mikään ei enää olekaan niin kuin lähtiessä oli; pohjavireenä on koko ajan aikuisten syvä suru menetyksistä, joita ei voi aika korvata. Lapsen toipuminen menneistä kokemuksista tapahtuu nopeimmin; hänen mielikuvitusmaailmansa on rajaton ja leikkinsä täynnä taikuutta ja jännitystä. Kun turvallisuus lisääntyy, muistotkin alkavat palautua mieleen ja sitä kautta myös mamma ja pappa saavat kokea lohtua elämäänsä.

Kevätrunoa pukkaa!

Hei vaan! puro huus ohi rynnäten. Pois alta, on kiire mulla.
Koko metsä on tänään laastava kevät-hienohelman tulla.

Pois alta, tai kera vanhan muun / sinut laastaan, vanha veli!
Puro silmää iski ja nauraen / ohi mennä pärskytteli.

Oli nuori metsä ja nuori maa, / sini taivaan nuorna väikkyi.
Koko metsä viritti viulujaan, / koko metsä laulua läikkyi.

Kevät saattoi tulla tänään jo! / Oli kiirettä siks joka puolla.
Sinivuokot, silmät pestyinä, / piti vartiota jo tuolla.

Kas vaan! Oli palannut peippokin / jo etelän kylpylästä.
Akustiikkaa metsän tarkisti / se jo kaiun helinästä.

Ja varisten lentoharjoitus / oli sinisten ilmain alla.
Koko metsä nauroi äänehen / ja aurinko taivahalla.

Lauri Pohjanpää, Metsän satuja, Kevät

Ääriviivat

Rachel Cuskin (s. 1967) maailmalla kiitellystä kolmeosaisesta romaanisarjasta ensimmäisen nimi on Ääriviivat (Outline), jonka on suomentanut Kaisa Kattelus. Teoksessa eronnut naiskirjailija, Faye, reissaa Ateenaan pitämään englanninkielistä kirjoittajakurssia. Lentokoneessa hän tapaa kreikkalaisen miehen, joka kertoo hänelle elämäntarinaansa. Nainen tapaa miehen myöhemminkin Ateenassa ja tutustuu häneen paremmin, kun mies pyytää hänet mukaansa veneretkilleen. Myös kurssille osallistuvat ihmiset kertoilevat itselleen tapahtuneista asioista ja tämä teos koostuukin enimmäkseen naiskirjailijan kuulemista muiden henkilöiden tarinoista ja mietteistä. Usein kertomuksissa esiintyy ihmisten tuntema katumus jostain tapahtuneesta, jonka merkitystä ei ole aikanaan ymmärtänyt ja jota ei enää voi muuttaa, vaikka tahtoisikin. Ja kas, se taitaakin olla sellainen ihmiseloon kuuluva välttämättömyys, joka vasta lisää ymmärtämystä myös toisten tekemiä virheitä kohtaan, vähentää muihin kohdistuvaa arvostelua ja saa hyväksymään ihmissielun haavoittuvuuden. Tällainen lähestymistapa on kyllä kiinnostava; keskitytään oman elämän sijasta ympärillä olevien ihmisten kertomusten maailmaan. Romaanin kertoja itsekin avaa hieman oman elämänsä ovea, mutta vain raolleen, joten hän jää tässä sarjan ensimmäisessä osassa aika lailla arvoitukselliseksi henkilöksi.

Romaanitrilogian toinen osa Siirtymä (Transit) on juuri ilmestynyt suomeksi, myös Kaisa Katteluksen suomentamana. Aiemmin Rachel Cusk on julkaissut useita romaaneja, esseitä ja tietoteoksia.

Sigrid Schauman

Sigrid Schauman (1877-1979) oli suomalainen kuvataiteilija ja tunnettu taidekriitikko, jonka elämäntyöstä kertova näyttely Taide tunteiden kuvana on parhaillaan avoinna Villa Gyllenbergissä 20.3.-4.8.2019. Museossa on maalauksia myös taidemaalari Helene Schjerfbeckiltä, joka toimi aikoinaan myös Schaumanin opettajana. Esikuvina värien ja valon käytössä toimivat myös Sonja ja Robert Delaunay (ks. KT 6.1.2015 Pompidou Centre).  

Schaumanin nimi tuntuu tutulta muutoinkin kuin taideyhteyksistä eikä ihme; hänen veljensä oli valtion virkamies ja sortovuosien aktivisti Eugen Schauman (1875-1904), joka ampui vuonna 1904 senaatin portaikossa Suomen kenraalikuvernöörinä silloin toimineen Nikolai Bobrikovin ja sen jälkeen itsensä. 

Villa Gyllenbergin omistaa yksityinen Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö ja se sijaitsee Helsingin Kuusisaaressa. Siellä voi tutustua myös tähän kotimuseona toimivaan aistikkaasti sisustettuun taloon, jossa sielukin lepää.

Tolkien

Suomen upea, soinnukas ja maaginen kieli mainittu mualimalla! Nyt on hyvä syy mennä elokuviin rinta rottingilla siitä, että kyllä suomipoika osaa ja että me kaikki siis ollaan aika hyviä. Nimittäin Dome Karukoski, joka on ohjannut saleissa parhaillaan pyörivän leffan Tolkien, on tehnyt kelpo työtä jenkkilässä – ja paljon muuallakin – tämän Tolkienin elämäntarinan tiimoilta. Tehty työ antaa varmaan uskoa tulevaisuuteen myös suomalaisen elokuvan parissa työskenteleville tekijöille.

Leffa on tosiasioihin perustuva kuvaus brittiläisen kirjailija J. R. R. Tolkienin (1892-1973) lapsuuden ja nuoruuden vaiheista höystettynä kirjailijan fantasiamaailmalla, jota käytetään tavalla, jonka katsojakin ymmärtää. Pitää muistaa myös työryhmä, kaksi käsikirjoittajaa, David Gleeson ja Stephen Beresford, ja satoja muitakin osaajia, jotka ovat tehneet elokuvasta sen, mikä siitä on tullut. Elokuvan on leikannut Harri Ylönen - hyvä Suomi! - säveltänyt Thomas Newman ja oivaltavana kuvaajana on toiminut Lasse Frank Johannessen. Saattaa hyvin arvailla, millaista taitoa vaikkapa tehosteiden tekeminen on vaatinut, kaikista muista töistä puhumattakaan. Olisi joskus tosi kiva päästä katsomaan edes osasia siitä, kuinka tällainen leffa oikein lopulta syntyy; miten valtava koneisto yhden ainoan kokonaisuuden takana on. Pääosia esittävät Nicholas Hoult Tolkienina, Lily Collins, Colm Meaney, Craig Roberts, Derek Jakobi, Patrick Gibson ja Anthony Boyle.

J. R. R. Tolkien oli myös innokas Suomen ja Kalevalan ystävä ja kiinnostunut suomalaisesta mytologiasta. Hänen tuotannostaan tunnetaan erityisesti seuraavat fantasiateokset: Hobitti eli sinne ja takaisin, Taru sormusten herrasta ja Silmarillion.

Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings) -teoksesta on ohjaaja Peter Jackson ohjannut takavuosien kolme elokuvaa: Sormuksen ritarit (The Fellowship of the Ring, 2001), Kaksi tornia (The Two Towers, 2002) ja Kuninkaan paluu (The Return of the King, 2003).

Delfiinimeditaatio

Novellinystävien iloksi ja päänvaivaksi on Harry Salmenniemeltä (s. 1983) ilmestynyt uusi kokoelma Delfiinimeditaatio ja muita novelleja. Siinä sitä riittää pähkäiltävää, että mitenkä tähän nyt sitten suhtautuisi; itkisikö vai nauraisiko kämmeneen tai jopa aivan avoimesti hohottaen joissakin kohtaa kirjaa lukiessaan. Piiskaahan aika kovalla sanan ruoskalla tämä mies tavanomaisuutta. Kirja on teos, joka ei selittämällä parane; se on pakko lukea itse.

”Tärkein asia, jonka olen oppinut tuntemiltani tasapainoisilta ja henkisesti terveiltä ihmisiltä, on se, että kaikissa asioissa tulee välttää kohtuuttomuutta ja kaikin mahdollisin tavoin syleillä keskinkertaisuutta. Aina ja kaikissa tilanteissa on viisainta valita tuotteita, joita myös muut valitsevat, ja käyttää aikansa tavalla, jolla myös muut aikansa käyttävät.”

Runoilijanakin tunnetun Salmenniemen esikoisnovellikokoelma on Uraanilamppu ja muita novelleja vuodelta 2017.

Äitienpäivä 12.5.

- Äiti, kuka metsässä haastaa ja puhuu, / siellä niin kaikaa, siellä niin huutaa ja huhuu?

- Poju, kuuntele hiljaa, kun kuulet, / sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.

- Äiti, ah, kuuletko sinäkin tuota, / on kuin juoksisi tuhannen lammasta / kulkuset kaulassa suota.

- Poju, kuulin ennen, enää en kuulla oo voinut, / liiaks on kohtalon kello mun sieluuni soinut.

- Äiti, mitä sä itket, mitä sä metsästä kuulet, / eikö siellä soitakaan metsän sielua tuulet?

- Poju, soittaa, rauhoitu. Ilosta minä vain itken, / kun sinä hulmuvin kutrein juoksit piennarta pitkin.

- Äiti, soittaako mullekin kohtalon kello, / sitten kun suureksi vartun, / sitten kun nukutaan monta yötä / ja minä jo työhönkin tartun.

- Poju, soittaa kyllä, / laulavat lapselle kaihojen kyyhkyt, / silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt.

- Ihana äiti, ethän itke, / kun annan kaikki nää kukkaset sulle / ja vesiastiaas kannan.

Einari Vuorela: Kaivotiellä

Harmaan aivosolukon vapaata vellontaa

Otettiinpa vihjeestä vaari ja muori ja tartuttiin lukupakettiin, jossa taitaa riittää vielä pitkäksi aikaa pureskelemista, nimittäin haasteeseen nimeltä Susan Sontag. Rehellisyyden nimissä on todettava, että haasteen toteutumiseen alla mainittujen kirjojen osalta on vielä maratonin pituinen taival. Mutta ei luovuteta; eteenpäin, sano mummo lumessa. Jos mikään muu kirjallisuus ei enää tunnu tarjoavan tarpeeksi aivoja rassaavaa ajatuksenjuoksua, suositellaan lämpimästi tuotantoa tältä itsetietoiseksikin tituleeratulta kirjailijalta, joka tunnetaan erityisesti esseistinä, mutta jonka repertuaarista löytyy myös historiallista ja psykologista romaania, kritiikkiä eri taiteiden alueelta ja elokuvakäsikirjoituksia. (www.wikipedia.fi)

Susan Sontag (1933-2004) oli amerikanjuutalainen kirjailija ja esseisti ja hän toimi myös aktiivisesti ihmisoikeusasioiden parissa. Teoksia, joista hänet mualimalla parhaiten tunnetaan, ovat esimerkiksi itsekin vakavia sairauksia kokeneen Sontagin suomennetut kirjat Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat (Illness as metaphor, suom. Osmo Saarinen, 1991), Tulivuoren rakastaja (The Volcano Lover, suom. Seppo Loponen, 1993), Lihan estetiikka (Artaud, suom. Riikka Stewen, 1986), Valokuvauksesta (On Photography, suom. Kanerva Cederström ja Pekka Virtanen, 1984) ja Musta aurinko (Death Kit, suom. Marja Haapio, 1987).

Ja eikun pänttäämään. Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo, sanoo vanha kansa ja tietää.

Valoa ja kauneutta

Didrichsenin taidemuseossa Kuusisaaressa päättyi juuri museon neljännen Pro Arte - tunnustuksen saaneen taidemaalari Karoliina Hellbergin (s.1987) näyttely. Esillä oli maalauksia - joista vain aavistus alla olevista kuvista - , lasiesineitä ja paperiteoksia, kuten erikoinen seinätapetti. Aiemmin kyseisen Pro Arte - tunnustuksen ovat saaneet taiteilijat Sari Bremer, Kim Simonsson ja Tamara Piilola.

Jos ei ehtinyt Hellbergin näyttelyä katsomaan, niin tässä avarassa ja kauniissa Marie-Louise (1913–1988) ja Gunnar (1903–1992) Didrichsenin aikoinaan omistamassa, arkkitehti Viljo Rewellin suunnittelemassa kotimuseossa, jossa mieli rauhoittuu jo pelkästään silmien edessä olevaa merimaisemaa ihaillessa, on 18.5.2019-01.09.2019 välisenä aikana Marita Liulia Mysterium - näyttely.

Edellisten lisäksi voi tutustua maksutta taidemuseon ulkopuolella olevaan veistospuistoon, jossa on nähtävänä useita taideteoksia tunnetuilta tekijöiltä, kuten Henry Moore, Mario Negri, Bernard Meadows, Eila Hiltunen, Laila Pullinen ja Eero Hiironen. (www.didrichsenmuseum.fi)

Poika joka unohtui

Liisa Seppäsen kirjoittama teos Poika joka unohtui on todellisuuteen pohjautuva elämäntarina Reijo-nimisestä, vuonna 1941 Mikkelissä syntyneestä miehestä ja hänen elämästään. Reijo on sota-ajan lapsi, joka ei ollut ajalle tavallinen sotaorpo, vaan hän joutui elämään olosuhteiden vuoksi lastenkodissa vanhempiensa hylkäämänä koko lapsuutensa, vaikka hänen isänsä ja äitinsä asuivatkin lähietäisyydellä. Reijo ’unohdettiin’ laitokseen, kun vanhemmat yrittivät pitää jotenkin kiinni edes omasta elämästään.

Seppänen toteaakin: ”Jos vanhemmat eivät pysty tekemään uhrauksia lapsensa vuoksi, perheen roolit keikahtavat uuteen asentoon. Lapsen tehtäväksi jää tehdä uhrauksia ja sopeutua siihen, mitä isän tai äidin onni kulloinkin vaatii.”

Faktat sotavuosien erityiset ongelmat kokeneiden lasten lukumääristä ovat karua luettavaa; 50 000 sotaorpoa, 80 000 Pohjoismaihin evakuoitua, 420 000 evakkona tullutta lasta, joista jokainen yritti selvitä arjesta omat surut mielen pohjalle painaen. Tänä päivänä he kaikki ovat eläkeiässä. Seppänen pitää tärkeänä, että vanhenevat ihmiset uskaltaisivat muistella menneisyyttään ja toteaakin jonkun henkilön sanoneen: ”Jos vanha ihminen masentuu, se ei johdu raskaista muistoista vaan siitä, että kieltäytyy muistamasta.”

Teoksen mukaan Suomessa oli 207 lastekotia vuonna 1946 ja niissä asui 7 416 lasta, huostaanotettuja oli noin 18 500 lasta, heistä suurin osa oli sijoitettuna perheisiin. Noin 600 lasta oli sijoitettu kunnalliskoteihin vanhusten ja sairaiden joukkoon. Onko tilanne parantunut niistä ajoista? Vuonna 2017 kodin ulkopuolelle sijoitettuna oli 18 000 lasta, joista reilut 10 000 oli huostaanotettuja. Onneksi näiden lasten kohtelu on kuitenkin muuttunut sotavuosiin verraten paremmaksi.

Vaikka eläminen lastenkodissa olikin turvallista, se ei tarjonnut eväitä Reijon tunne-elämän kehittymiselle. Kukaan ei kysellyt, mitä hänelle kuuluu. Poika selvisi aikuisuuteen sisukkuutensa ja tarmonsa ja pikku tehtävien suorittamisesta koituneen aikuisen väen hyväksynnän avulla. Seppänen puhuu resilienssistä, takaisin ponnahtamisesta, kyvystä selviytyä. Onnekkaasti Reijon tielle osui muutamia merkittäviä ihmisiä, jotka ymmärsivät lasta; veiston opettaja, lastenkodin keittäjä, muuan automies, kirjastovirkailija.

Isän kuoleman jälkeen Reijo yritti saada selville ja ymmärtää, mitä hänelle ja hänen vanhemmilleen oli tapahtunut niiden kahdentoista vuoden aikana, jotka hän laitoksessa oli. Reijon onneksi Suomessa on ansiokas arkistolaitos, jonka avulla tietoa tihkui eri paikoista. Oman elämänsä palojen kokoamisessa Reijolla on mennyt oma aikansa, mutta se on hänen mukaansa kannattanut. Hänellä on nyt menneisyys, juuret, ja tämä päivä, ja kaikkien vaikeuksien jälkeen tämä päivä on onnellinen.