Pajtim Statovci (s. 1990) on osannut jälleen käyttää vaikuttavalla tavalla myyttistä perinnettä kuvatessaan uusimmassa romaanissaan Bolla omituista otusta, joka oudossa muodossaan – hyvän ja pahan risteytymänä - asustaa luolan pimeässä. Jo aiemminkin Statovci on käyttänyt eläimiä tai siksi lähes luokiteltavia vertauskuvina teoksissaan (Kissani Jugoslavia, KT arkisto 03.09.2014). Tämän uusimman ja kiehtovan kirjan valmistumisen taustalla näyttää olleen monia tukena olleita henkilöitä, kolme kustannustoimittajaakin, joka kertoo myös kustantajan vahvasta satsauksesta kirjoittajaan. Eikä ihme; viimeistään nyt on tunnustettava, että Statovci on kirjallinen lahjakkuus, jolla on kirjoittamisen kyvyn lisäksi hyppysissään myös rikas balkanilainen kansanperinne.
Nuori Arsim, isän valitseman vaimonsa Ajshen kanssa Kosovon Pristinassa asuva kirjallisuuden opiskelija, rakastuu 1990-luvun puolivälissä serbialaisen Milošiin, joka on tullut kaupunkiin opiskelemaan lääkäriksi. Jo lähtökohdiltaan tilanne on toivoton; Arsim on naimisissa, serbien ja albaanien välinen konflikti on pahenemassa ja miesten välinen rakkaus vaatii salaamista. Sodan syttyessä Arsim joutuu lähtemään perheensä kanssa maanpakoon ja jättämään rakastettunsa. Teoksessa Arsimin vaiheita kuvataan minä-kertojan suulla, Miloš, joka jää Pristinaan, liittyy armeijaan ja yrittää epätoivoisena säilyttää murenevaa mielenterveyttään kirjoittamalla karuja kokemuksiaan muistikirjaansa sodan vuosilta.
Sodan jälkeen kyynistynyt ja juureton Arsim joutuu palaamaan yksin Pristinaan ja kun kaikki muu on jo menetetty, hän alkaa etsiä sieltä Milošia. Ennen pitkää Miloš löytyy, mutta mikään ei ole enää kuin ennen. Arsimin vaimo Ajshe näyttää lopulta saavan voimaa omasta parantavasta vihastaan ja Arsim joutuu siinä suhteessa lopulta tilille.
Mitä ihmiselle tapahtuu, kun ihmisten määräilyvalta toisten ihmisten yli, suvaitsemattomuus tai sota murskaavat haaveet hyvästä elämästä ja kaikki kaunis tuhoutuu, kirja kysyy. Vastaus on kylmäävä; ihmisestä karisee ihmisyys kuin hilseilevä nahka. Maansa pakolla jättäneitä uhkaa juurettomuus, mutta ajatellaan, että sen korvaa raha, taloudellinen hyvinvointi ja pinnallinen elämä. Kun ei myönnä syyllisyyttään tai velvollisuutta lähimmäisen auttamiseen, voi laistaa kevyesti monesta vastuusta ja keskittyä itseensä; muista ihmisistä tulee helposti hyödyn välineitä. Kirjan yksi kysymys tuntuukin kuuluvan: minkä arvon elämälleen antaa sen jälkeen, kun - oman henkensä säilyttäen - on kävellyt monien muiden yli?
