Yö Whistlerin maalauksessa

Uusimmassa teoksessaan Yö Whistlerin maalauksessa Joel Haahtela vie lukijansa tuuliseen Pohjois-Englantiin, Yorkshiren rannikolle. Siellä asuu Sergei, kirjan kertojan lähes erakoitunut venäläinen tuttava, jonka hän on tavannut joskus perhosretkellään.

Minä–kertoja arvelee elinpäiviensä olevan vähissä ja sitä ennen hän päättää tehdä vielä yhden tärkeän asian; vanhalla tekniikalla toteutettavan, perhosista kertovan teoksen. Sen vuoksi kertoja ottaa mielellään vastaan kutsun tulla tutustumaan Sergein perhoskokoelmaan.

Kertojan mieli lepää Sergein kauniissa talossa, sen rehevässä puutarhassa ja henkevässä, pakottomassa seurassa. Unettomina öinä he istuvat talon kirjastossa katsellen Sergein ystävän maalaamaa kopiota James McNeill Whistlerin työstä. Sergein mukaan Whistlerin nokturnot ”kuvasivat yötä yön takana, siis todellista yötä, tavoittivat sen perimmäisen olemuksen”, ja siksi kuvan katseleminen oli niin mieluista.

Perhosiin liittyvät mielikuvat konkretisoituvat kirjan henkilöissä kuin osoittaen elämän haurautta, kauneutta ja sattumanvaraisuutta. Monet perhoslajeista ovat äärimmäisen harvinaisia. Kokoelmia varten niiden läpi pistetään neulat ja ne talletetaan vitriiniin. Kaunista, mutta mitä se on elämän kannalta, tuntuu teos kysyvän. Ja miten on kirjan henkilöiden itsensä laita?

Sergei ajatuksissa on, että ”todennäköisesti hyvin tärkeät hetket eivät kuuluneet nykyisyyteen eivätkä menneisyyteen, vaan pystyivät liikkumaan meissä vapaasti ilman ajan kahleita”. Sergein talossa vierailun aikana kertojakin tulee muistelleeksi aiempaa tärkeää ihmissuhdettaan. Sen myötä muistiin palaavat kokemukset myös vapaaehtoisesta pakkopaitaan pukeutumisesta. Asettaako ihminen itse itselleen ja elämänsä mahdollisuuksille rajoituksia, ja minkä vuoksi?

Haahtelaa kannattaa kiittää siitä, että hän uskaltaa haastaa lukijansa tuomalla esiin sellaisia näkökulmia ja uusia asioita, jotka jäävät vaivaamaan ja vaativat sekä ajattelua että asioista selvän ottamista. Helpolla ei kirjailija lukijaansa päästä, ja se on lukijalle aina yhtä kiehtovaa.

Joen Haahtelan tätä aiempia teoksia viimeisimpiä mainiten ovat Jaakobin portaat (KT 20.02.2022), Hengittämisen taito (KT 15.09.2020) ja Adèlen kysymys (KT 09.04.2019).

Ajankohtaista pohdittavaa

Harri Virtasen edellisen kirjan nimi oli Trauma ja rakkaus – eli kuinka selviytyä mahdottomasta (KT 21.01.2020). Äskettäin ilmestyneen teoksen Trauma ja luonto – eli kuinka selviytyä ekoahdistuksesta  aihe tuntuu koko ajan entistä ajankohtaisemmalta, kun juuri aiemmin tutustuttiin Miina Mäenkin luonnon monimuotoisuudesta ja sen uhanalaisuudesta kertovaan teokseen.  

Trauma ja luonto jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa tarkentaa ekopsykologian käsitettä. Toisessa osassa puhutaan asioista, jotka aiheesta ovat esillä juuri nyt, ja kolmannessa osassa käsitellään mahdollisuutta löytää uudelleen yhteyteen luonnon kanssa.

Virtanen toteaa: ”Oikeastaan puhuminen ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta on harhaanjohtavaa, koska olemme luontoa. Sellainen puhetapa erottaa meidät ja ympäristön, mikä ei pidä paikkaansa. Me olemme maailma. Me olemme luontoa. Me kärsimme, koska luonto kärsii. Me kärsimme, koska emme kuule planeetan ääntä.”

Luontoa tutkimassa

Elonkirjo, luonnonkirjo – mitä sanat tarkasti ottaen merkitsevät?

Tieteen termipankin mukaan elonkirjo = elollisen luonnon monimuotoisuus, joka ilmenee genotyyppien, lajien tai biotyyppien runsautena, luonnonkirjo = elollisen luonnon monimuotoisuus mukaan lukien lajien, eliöyhteisöjen ja eliölajien perinnöllinen monimuotoisuus. (https://tieteentermipankki.fi/wiki/Nimitys:elonkirjo)

Tästä laajasta aiheesta meri- ja ympäristöbiologi Miina Mäki ja kuvittaja Anni Pöyhtäri ovat koonneet monipuolisen tietokirjansa Elonkirjo. Otsikoiden alla puhutaan luonnon monimuotoisuudesta, muuttuvasta pohjoisesta luonnosta, metsien ja soiden merkityksestä lajien hyvinvoinnille, vedestä ja sen vaikutuksista ja myös kaikkein tärkeimmästä asiasta; ihmisen toiminnan vaikutuksesta elonkirjoon.

Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen sivustolta. (https://www.luke.fi/fi/projektit/biod)

Maaliskuun aloittajaisviisu

Talitintti maaliskuulla / mietti näin mielessään: /- Tahdon laulaa riemusuulla, / sävelmän uuden tään:/ Ti-ti-tyy, ti-ti-tyy. ti-ti-tyy!

Kaiken talven pula juuri / ollut on talista. / Vaan ei auta suru suuri! / Paras lie laulella: / Ti-ti-tyy, ti-ti-tyy. ti-ti-tyy!

Luminietos alentuupi. / Jokohan kevät saa? / Koivun latvat punertuupi. / Tääkös mua hauskuuttaa! / Ti-ti-tyy, ti-ti-tyy. ti-ti-tyy!

Muuttolintuin laulukuoro / pian saa tännepäin. / Talitintin nyt on vuoro / antaa konsertti näin: / Ti-ti-tyy, ti-ti-tyy. ti-ti-tyy!

 

                                 Martti Hela: Tiaisen konsertti Olavi Pesosen Laulukirjasta vuodelta 1952, 12. painos

kuva: Kirjatimpuri

Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä 28.2.

Vilu mulle virttä virkkoi, / Sae saatteli runoja, / Virttä toista tuulet toivat, /Meren aaltoset ajoivat, / Linnut liitteli sanoja, / puien latvat lausehia.

Ne minä kerälle käärin, / sovittelin sommelolle; / Kerän pistin kelkkahani, / Sommelon rekoseheni; / Ve’in kelkalla kotihin, / Rekosella riihen luoksi; / Panin aitan parven päähän, / Vaskisehen vakkasehen.

                                 Kalevala I: 65–78

Kirahvin sydän on tavattoman suuri

Sofia Chanfreaun kirjoittama ja Amanda Chanfreaun kuvittama teos Kirahvin sydän on tavattoman suuri (Giraffens hjärta är ovanligt stort) voitti vuonna 2022 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Sen on suomentanut Outi Menna.

Kirahvisaaressa asuu yhdeksänvuotias, täysin mielikuvitusmaailmassaan elävä Vega ja tyttärensä voinnista huolestunut, kiireinen isä. Äidistään Vega ei tiedä mitään. Ja sitten on isoisä Hector, joka ei ole lainkaan huolissaan Vegan mielikuvituksesta. Isä löytää pian itselleen naisystävän Violan, joka on Vegan mielestä jääkylmä ja jäädyttää hiljalleen isänkin.

Onneksi Vega saa itselleen kirjekaverin, Jannan. Sitten on Nelson Frans, joka asuu kaupungin laidalla sekarotuisen koiransa Flooran kanssa ja käy samaa koulua Vegan kanssa. Kavereidensa ja isoisän kanssa Vega pääsee mukaan seikkailuihin ja saa varmuutta omaan erityislaatuunsa. Teos vahvistaa uskoa siihen, kuinka ihmisellä on mahdollisuus selviytyä haastavista elämäntilanteista mielikuvituksensa voimalla.

Laskiaissunnuntai

Helmikuu on tullut, tulleet valkohanget, / pakkasherra nurkissa jo paukuttaa.
Kaikki, jotka elää, unestansa herää, / suksin, kelkoin hangelle he kiiruhtaa.
Norja suksi jalkaan, joutukaa! / Kukapa se ensimmäisnä kiiruhtaa?
Punaposket hohtaa, laulut soi! / Laskiainen kaiken tämän riemun toi!

Terve, laskiainen, vanha ystäväinen, / lumikenkä, valkoparta huurteinen!
Sua odotimme, siksi riemuitsemme, / käyös ukko piirihin nyt kanssamme!
Kodin mäki varmaan aamulla / suksimäen parahimman tarjoaa!
Pullat sekä kahvit kutsuu, oi! / Laskiainen kaiken tämän riemun toi!

Hepo, juokse, virkku, helkyttele tiuku, / siskot, veljet ajelulle kiiruhtaa!
Sinisilmät välkkää, laulut, naurut helkkää, / työt ja toimet hetkeksi näin unhoittaa!
Siispä suksi jalkaan, joutukaa! / kukapa se ensimmäisnä kiiruhtaa!
Punaposket hohtaa, laulut soi! / Laskiainen kaiken tämän riemun toi!

  Helmikuu on tullut, suomal. sanat nimim. S. V., ruotsal. kansansävelmä

kuva: Kirjatimpuri

Se päättyy meihin

Amerikkalaisen, nuortenkirjailijana aloittaneen Colleen Hooverin (s. 1979) romaani Se päättyy meihin (It Ends with Us) kertoo nuoresta naisesta, Lily Bloomista, hänen taustastaan ja valinnoistaan tulevaisuuden suhteen. Kirjan on suomentanut Sirpa Parviainen.

Lily on saanut opintonsa päätökseen ja perustaa kauppaliikkeen, joka alkaa menestyä ja jonka työntekijäksi hän pestaa sattumoisin kaupan ohitse kävelleen Allysan. Lily on yllättäen tavannut myös ulkoisesti hyvin menestyvän miehen, Ryle Kincaidin. Allysa taas sattuu olemaan Ryle Kincaidin sisar ja naimisissa Marhallin, äkkirikastuneen miljonäärin kanssa.

Romaanin kevyehkö kerronta tuo alkuun mieleen lentokenttälukemiston, jonka pääasiallinen tehtävä on saada odottavan aika sutjakasti kulumaan. Syvempiä sävyjä tarinaan alkaa tulla, kun Lilyn nuoruuden kokemukset paljastuvat. Lilyn lapsuuskoti on ollut väkivaltainen, Siihen hän itse ei ole voinut vaikuttaa, mutta se on tuottanut hänelle häpeää ja eristänyt hänet ystävistä. Hän on paennut perheensä todellisuutta auttamalla salaa hylättyyn naapuritaloon muuttanutta nuorta miestä.

Suhde menestyvään Ryle Kincaidiin alkaa hiljalleen saada toisenlaisia sävyjä. Kaikki asiat eivät olekaan niin, kuin Lily on alkuun ajatellut. Keskustelu äidin kanssa isän jo kuoltua selventää Lilyn ymmärrystä sekä äidin että omaa tilannettaan kohtaan:

”Äiti nostaa nenäliinan silmilleen ja jatkaa: ”Joka ainoa välikohtaus nakertaa rajaasi. Jokainen jääminen tekee lähtemisestä paljon vaikeampaa. Lopulta kadotat rajasi kokonaan, koska alat ajatella: ’Olen kestänyt jo viisi vuotta. Mitä toiset viisi vuotta enää haittaa?’”

Ørja

Riikka Sandbergin esikoisromaanin tarina alkaa vuonna 1976 Norjan vuonossa vanhalla lautalla, jossa elokuvateatteria mantereella pyörittävä Tine ja hänen miehensä kuvanveistäjä Runar ovat matkalla Ørjan saarille. Heidän on tarkoitus esittää saarelaisille elokuvia mukanaan olevilla laitteilla. Tine on lapsesta saakka ollut mumminsa mukana elokuvia näyttämässä ja perinyt häneltä sen taidon. Runarin isovanhemmat ovat asuneet Ørjalla, siksi hän tuntee paikan hyvin. Hän on käynyt vuosittain saarella myös tekemässä työtään.

Sattumalta seudun paikkoja tutkiessaan Tine löytää hylätystä vajasta vanhan lankamagnetofonin ja siihen kuuluvia nauhoja. Hän alkaa kuunnella saarilla joskus asuneen tytön tuntemuksia elämästään, josta tyttö nauhoilla kertoo. Nauhojen tarinat alkavat toukokuussa vuonna 1950 saksalaisten miehityksen jälkeen.

Tine löytää myös viereisellä saarella sijaitsevan, tyhjillään olevan talon. Kun hän yrittää kysellä paikallisislta ihmisiltä sen omistajasta tai äänitteiden kertojasta, kaikki vaikenevat. Tinen on selvitettävä, mikä on sellainen Ørjaan liittyvä salaisuus, josta kukaan ei halua puhua.

Sandbergin romaanin sisäisenä teemana kulkee elämätön ja täysillä eletty elämä. Lukijan pohdittavaksi jäävät siihen liittyvät moraaliset kysymykset.

Maamme, suomennos vuodelta 1906

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, Soi sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, Ei vettä rantaa rakkaampaa, Kuin kotimaa tää pohjainen, Maa kallis isien.

On maamme köyhä, siksi jää, Jos kultaa kaivannet. Sen vieras kyllä hylkäjää, Mut meille kallein maa on tää, Sen salot, saaret, manteret Ne meist’ on kultaiset.

Ovatpa meille rakkahat Koskemme kuohuineen, Ikuisten honkain huminat, Täht’yömme, kesät kirkkahat, kaikk’ kuvineen ja lauluineen mi painui sydämeen.

Täss’ auroin, miekoin, miettehin isämme sotivat. Kun päivä piili pilvihin tai loisti onnen paistehin, täss’ Suomen kansan vaikeimmat he vaivat kokivat.

Tään kansan taistelut ken voi ne kertoella, ken? Kun sota laaksoissamme soi, ja halla näläntuskan toi, ken mitttasi sen hurmehen ja kärsimykset sen?

Täss’ on sen veri virrannut hyväksi meidänkin, täss’ iloaan on nauttinut ja tässä huoltaan huokaillut se kansa, jolle muinahin kuormamme pantihin.

Tääll’ olo meill’ on verraton ja kaikki suotuisaa; vaikk’ onni mikä tulkohon, maa, isänmaa se meillä on. Mi maailmass’ on armaampaa ja mikä kalliimpaa?

Ja tässä, täss’ on tämä maa, sen näkee silmämme; me kättä voimme ojentaa ja vettä, rantaa osoittaa ja sanoa: kas tuoss’ on se, maa armas isäimme!

Jos loistoon meitä saatettais vaikk’ kultapilvihin, miss’ itkien ei huoattais, vaan tähtein riemun sielu sais, ois tähän köyhään kotihin halumme kuitenkin.

Totuuden, runon kotimaa, maa tuhatjärvinen, miss’ elämämme suojan saa, sa muistojen, sa toivon maa, ain’ ollos, onnees tyytyen, vapaa ja iloinen.

Sun kukoistukses kuorestaan Kerrankin puhkeaa; Viel’ lempemme saa hehkullaan Sun toivos, riemus nousemaan, Ja kerran laulus, synnyinmaa, Korkeemman kaiun saa.

J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat: Maamme, 1906, suomennos Paavo Cajander

Kansallismuseon Gallen-Kallelan näyttely

Akseli Gallen-Kallelan (1865­­–1931) teosten näyttely on Suomen kansallismuseossa avoinna 2.12.2022–2.4.2023 välisen ajan. Monipuolisessa kattauksessa voi tutustua noin sataan taideteokseen ja esineeseen. Myös keskihallin freskot ovat aina vaikuttava kokemus. Teoksia tähän näyttelyyn on lainattu useista eri lähteistä. https://www.kansallismuseo.fi/fi/naeyttelyt/akseli-gallen-kallela

Millainen maailman meno mahtoikaan olla taiteilijan elinvuosien aikana ja kuinka paljon se on muuttunut nykypäivään mennessä, saattaa katsoja poislähteissään mietiskellä monen muun näyttelyssä heränneen ajatuksen lisäksi.

Akseli Gallen-Kallela: Purren valitus, 1906

Akseli Gallen-Kallela: Imatra talvella, 1893

Akseli Gallen-Kallela: Iris-jakkara, kopio

Terapeuttisen vallan tarkastelua

Kristiina Brunilan, Esko Harnin, Antti Saaren ja Hanna Ylöstalon toimittama artikkelikokoelma Terapeuttinen valta – Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa valottaa ensimmäisenä suomenkielisenä teoksena terapeuttisen vallan olemusta.

Mitä terapeuttinen valta on ja miten se ilmenee? Tämän kirjan toimittajien yleisen määritelmän mukaan terapeuttinen valta on ”yhteiskunnallista vallankäyttöä, jossa yhdistyvät psykologiatieteellisestä asiantuntijuudesta sekä terapiamuodoista kumpuavat sanastot, arvot ja toimintatavat”.

Teos sisältää seuraavien pääotsikoiden alla olevia artikkeleita: I Kansalaisuus ja poliittinen osallistuminen, II Kuntouttavat yhteisöt ja instituutiot, III Sukupuolittunut terapeuttinen valta ja IV Yrittäjäkansalaisen terapisoitu mieli.

Isästä, äidistä

Annie Ernaux (s. 1940) sai vuonna 2022 Nobelin kirjallisuuspalkinnon pitkään jatkuneesta työstään ja urastaan. Tämä nyt suomeksi ilmestynyt teos Isästä Äidistä koostuu kahdesta aiemmin julkaistusta kirjasta: La place ja Une femme. Sen on suomentanut Lotta Toivanen. Kirjaa lukiessaan tulee miettineeksi fiktion määritelmää ja sen rajoja; mihin kategoriaan teoksen oikein asettaisi. Vai onko sillä väliä?

Ernauxin juuret ovat työväenluokassa. Luokkanousun keskiluokkaan tehnyt Ernaux kirjoittaa Isästä-teoksessa minä-kertojan suulla kouluajastaan ja suhteesta isään:” Ajattelin, että hänellä ei ollut enää vaikutusta minuun. Hänen sanansa ja ajatuksensa eivät päteneet ranskan- eivätkä filosofiantunnilla saati luokkatovereiden olohuoneissa, joissa oli punaisia samettisohvia. Kesäisin kuulin huoneeni avoimesta ikkunasta hänen lapionsa tasaiset kalahdukset, kun hän käänsi maata ja tasoitteli sitä. Ehkä kirjoitan juuri siksi, että meillä ei ollut toisillemme enää mitään sanottavaa.” 

Tässä kohdassa lukija saattaa hieman hämmentyä. Voiko vanhempiensa työnteon ja uhrausten avulla koulutielle päässyt ja siten työväenluokasta keskiluokkaan vähitellen siirtyvä minä-kertoja olla jo niin kaukana omista juuristaan ja omasta perheestään, että puhuttavaakaan ei enää tunnu löytyvän? Vai kuvaako kirjailija nuoren ihmisen sillä hetkellä kokemaa ylemmyydentuntoa ja häpeää taustaansa kohtaan?

Teoksensa Äidistä kirjoittaja niin ikään lopettaa vastaan väittämistä herättävään viimeiseen lauseeseen:”En enää saa kuulla äidin ääntä. Äiti ja hänen sanansa, hänen kätensä ja eleensä, hänen tapansa nauraa ja kävellä yhdistävät tämän naisen, joka minä nyt olen, siihen lapseen, joka minä joskus olin. Olen menettänyt viimeisen siteeni siihen maailmaan, josta olen kotoisin.”

Ehkäpä tässä juuri piilee Ernauxin kyky ja draamantaju; herättää keskustelua vieraantumisen ristiriitaisesta aihealueesta ja siihen liittyvistä hankalista tunteista. Niistä, jotka on elettävä läpi voidakseen aikuisuuden saavutettuaan palata takaisin juurilleen ja hyväksyä ne kaikesta huolimatta?

Annie Ernauxista on ollut puhetta jo aiemmin; teoksesta Vuodet (KT 01.08.2021) ja hänen saamastaan kirjallisuuden Nobel-palkinnosta (KT 06.10.2022).

Viggo Wallensköld HAMissa

Helsingin taidemuseo HAMissa on parhaillaan Viggo Wallensköldin yli sata teosta käsittävä ja monenlaisia tunteita herättävä näyttely. Se on avoinna (09.09.2022-12.03.2023) välisen ajan, joten vielä ehtii, jos pitää kiirettä.

Viggo Wallensköld (s. 1969) kuvaa taiteessaan monenlaisia erilaisuuden kokemuksia. Kun teoksissa esiintyvissä henkilöissä on usein jotain totutusta poikkeavaa ja liikuttavaa, katsojassa herää sekä empatia kuvattavia että laajemminkin omaa ja muiden ihmisten erilaisuuden kokemusta kohtaan.

Viggo Wallensköld on myös kirjailija. Hän on kirjoittanut useita kirjoja kuvitteellisesta sienitieteilijä mykologi Anatolij D. Mbdrinovista. Mbdrinov tekee tiedettä alalla kuin alalla ja on erikoistunut sieniin ja ihmismieleen. Uusin kirjallinen teos on viime vuonna ilmestynyt Neuroosit ja traumat - Anatolij D. Mbdrinovin tutkimuksia.

Ennen näyttelyyn menoa - tai sen jälkeenkin - voi kuunnella taiteilijan lyhyen haastattelun, jossa hän kuvaa teostensa syntyä ja tekemistä: https://www.hamhelsinki.fi/exhibition/viggo-wallenskold/

Viggo Wallensköld: Hylly

Viggo Wallensköld: Punainen kirkko

Viggo Wallensköld: Matka

Viggo Wallensköld: Neuroosit ja traumat, Anatolij D. Mbdrinovin tutkimuksia

Talvinen taival

Kimaltain talven taulut leviää / yön haavekylläisyyttä kylmää täynnä. / Puut lumiharkoin halkoo hämärää, / tienviitat vaiti vastaan sinertää. / Vain kuuraholvein pimennoista kuuluu / jäähileen himmeätä helinää.

Ne helisee kuin helmet, kyyneleet, / kuin soittais yhteen oudot sukupolvet, / niin tulevat kuin ennen eläneet, / ja kyselis: mit teit sa? mitä teet? / kuin kuiskis halujansa hangen alla / keväiset silmut, lehdet varisseet.

Kuin taru vierii taival talvinen. / Maan kukkeus ja kurjuus, kaikki kuultaa / kalvosta kuvastimen kaukaisen.

Jääkahleissa on kielet kantelen. / On vielä matkaa vapauden voittoon / ja pauhuun suurten kevätvirtojen.

L. Onerva: Talvinen taival, kokoelmasta Runoja, 1908

kuva: Kirjatimpuri

Neiti Steinin keittäjätär

Jos oli britti Viv Groskop ihastunut ranskalaiseen kulttuuriin aiemmassa kirjassa (KT 05.01.2023), niin samoin taisi olla myös pariisilaistunut, saksalais-juutalaista syntyperää oleva kulttuurisalongin pitäjä ja kirjailija Gertrude Stein ystävänsä ja rakastettunsa, amerikkalaisen Alice B. Toklasin kanssa. Steinin salongissa viihtyi 1930-luvulla kuuluisia taiteilijoita Ernest Hemingwaysta Pablo Picassoon ja Henri Matisseen. Steinilla ja Toklasilla oli Pariisin asunnossaan jonkin aikaa myös suomalainen keittäjä Margit. Hän herätti erityisesti Toklasissa kiinnostusta, koska Toklasin mielestä Margit vaikutti huomattavan sivistyneeltä ammattiinsa nähden. Keittiön tapahtumat ja kulinaristiset nautinnot tuodaan tässä teoksessa suoraan pöytään, eikä syyttä, onhan Alice B. Toklasin keittokirjakin tunnettu teos.

Neljännessä romaanissaan Leena Parkkinen (s. 1979) kertoo paitsi ajan ranskalaisten nautinnoista runsaasta elämästä, myös suomalaiseen työntekijään liittyvästä arvoituksesta. Miksi sivistynyt, yksin elävä nainen oli matkustanut vieraaseen maahan keittäjäksi? Ranskalaisen taiteilijaelämän kuvauksen rinnalla kulkeekin toisenlainen todellisuus ja kulttuuri vuoden 1920 tienoilta Paraisten seudulla, kun kaksi sisarusta, Astrid ja Margit, on joutunut lähtemään köyhästä kodistaan palvelijoiksi läheiseen kartanoon.

Steinin ja Toklasin elämän tapahtumien lomaan kirjailija punoo Margitiin ja hänen sisareensa liittyvän fiktiivisen mysteerin. Kirjan todellisuuteen perustuvista henkilöistään Parkkinen toteaan jälkipuheessaan: ”Toisesta ihmisestä kirjoittaminen ei koskaan voi olla totta, valinnat, näkökulma ja ajatukset ovat minulta. Siksi kaikki tässä romaanissa kirjoitettu on fiktiota.”

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär, kansi: Jussi Karjalainen