Rannan koivu kuiskii kumppanilleen, / tuomenterttu vierustoverilleen:
Nyt on suven suuri sunnuntai! /
Leinikköinen aukoo lehviänsä, / lemmenkukka sinisilmiänsä, /
kielo kaino verhon valkeen sai.
Honka harmaa tekee nuorta kerkkää, / kiurun soitto heleimmillään helkkää,
riutuu aalto rannan ruohikkoon.
Sorsapari ulapalla soutaa - / kohta, kohta juhlahetki joutaa!
Niityn kukat käyvät karkeloon. /
Hopeoina helkkää puron juoksu, / ilman täyttää pihkalehväin tuoksu,
räystään alla pääsky pirskuttaa.
Tuuli hellä levolle käy lehtoon, / uinuu kuni lapsukainen kehtoon,
käki kaihomielin kukahtaa.
Läpi laakson, poikki vanhain vuorten / käypi riemusaatto kylän nuorten,
rannan kalliolle taivaltaa.
Kokkopuut on valmiina jo siellä, / mutta varrotahan hiukan vielä,
kunnes päivä painuu vaarain taa.
Isä vanhan nuottapaatin antoi, / mustan tervapöntön Paavo kantoi
juhlaillan iloks nuorillen.
Tervaskannot, risut lapset toivat, / niistä keon korkean he loivat
ihmetellä itse jättien.
Näkyy päivää vielä reuna kaita, / lähteissään se kultaa lännen maita,
hetken vain se vielä viivähtää.
Nyt se, nyt se kokonaan on poissa – / tuli räiskää kokon risukoissa,
kipunoita ilmaan lennähtää.
Nousee taivahille lieskat oivat, / ilolaulut ympärillä soivat,
ilo-Villen viulunkieli soi.
Kokko kuvastaikse lahden pintaan, / ilo hiipii suruiseenkin rintaan,
nuoret kalliolla karkeloi.
Katso helakkana loistaa tuolla / tyynen järven vastaisella puolla
kokko toinen, kolmas, neljäskin.
Vastarannan lasten laulu sieltä / heläjävi nostain juhlamieltä,
liitelevi siivin valkoisin.
Laulelmissa tää on sävel sisin: / Nyt on kesäpäivä kirkkain, pisin,
päiväks muuttunut on yksin yö.
Henget valon viihtyy Suomen soilla, / laihot nuoret nousee vainioilla –
nouskoon henkisenkin touon työ!
Immi Hellén, 1930: Juhannusilta
