Walpuria!

Wappu on sima, joss on rutkasti rusinaa. Niitä voi olla vaikka monta tusinaa.

Wappu on munkit ja serpentiinit. Wappu on punkit ja kuohuviinit.

Wappu on Ullis ja Kolera-allas. Wappu on tippis ja laatumallas.

Wappu on työväen, wappu on Mantan. Wappu on hippalot kaiken kansan.

Wappu on maalla ja kaupungissa. Wappu on onnen unelmissa.

Wappu on juhla, jota juhlitaan kuin hullut. Wappu on Valpuri. Kevät on tullut!

Wappu on pallot, joissa on kaasua.  Ja voi sitä raasua,

jolta villapöksyt unohtui himaan, talvehtimaan,

kun ilman niitä ei vappu tuu eikä ohi mee!

Christian

Kun nyt kerran 23. huhtikuuta aloitettiin, pysytellään edelleenkin samalla linjalla. Terapeuttina toimivan minäkertojan tuo esikoisromaanissaan Christian esille myös turkulainen kirjailija ja itsekin psykoterapeutti Jussi Sudenlehti (s. 1982). Tässä teoksessa päähenkilö Christian koettaa asiakkaidensa tapaamisten lomassa saada selville omaa kipuiluaan Tanskassa sijaitsevassa vapaakaupunki Christianiassa vietetyn, vapaan kasvatuksen saaneen ja siitä traumatisoituneen lapsuutensa jälkeen. Hänen asiakkaakseen saapuu eräänä päivänä Ana, nuori nainen, joka leväyttää koko sukunsa oudon historian Christianin eteen ja nostaa terapeutin omassa mielessä esiin ennen käsittelemättömiä, tuskallisia asioita.

Teos jakaantuu kolmeen muistikirjaan, joista ensimmäisessä, kuudentoista viikon pituisessa jaksossa minäkertoja Christian tapaa asiakkaansa Anan ja sotkeutuu pahemman kerran tämän tarinaan omasta suvustaan. Toinen muistikirja, kolmekymmentäkolme merkintää, alkaa traagisella tapahtumalla ja sisältää myös minäkertojan syntymän ja lapsuuden ajan Christianiassa ja takaumia myöhemmiltä ajoilta sieltä, täältä ja muualta.

”Christiania oli yhteisö ilman sääntöjä ja juuri rajattomuus loi ilmapiirin, joka sai pahan kukat kukkimaan mustanaan…””Rakkauden sukupolvi syntyi kapinaksi sodan sukupolvelle, ja minun sukupolveni ilmensi vapauteen liittyvää tyhjyyttä kilpailemalla kaikesta.”

Viimeisessä osassa, kolmannessa muistikirjassa, minäkertoja on häivytetty ja nyt kaikkitietävän kertojan suulla seurataan tapahtumien paradoksaalista kulkua.

”Vapauden ongelma on mielikuvien ongelma. Ihminen ei tiedä mitä tekisi vapaudella. Meidät kaikki on kasvatettu syyllisyyteen. Koemme syyllisyyttä toistemme teoista, vaikka emme tuntisi toisiamme. Suurin osa ihmisistä ei edes halua vapautta. Heille riittää jokapäiväinen rutiininomainen turvallisuus. Minä olin syntynyt etsimään vapautta.”

Ja mistä tässä kaikessa on kyse? Kirjan päähenkilön mukaan ainakin osin vapaudesta, siitä, antaako täydellinen vapaus ihmiselle onnen ja menestyksen. Teos kertoo myös siitä, miten jokainen sukupolvi kantaa mukanaan edellisten sukupolvien taakkaa ja toimii perimänsä, vaistojensa ja tunne-elämänsä särkyneisyyden varassa, vaikka ehkä kuvitteleekin olevansa tietoinen valinnoistaan. Teos kysyy myös sitä, mitä me teemme vapaudella, jos siihen ei liity vastuuta toisista ihmisistä.

Ystäväni Natalia

Jos oli Laura Lindstedtin (s. 1976) edellisessä, Finlandia-palkinnon voittaneessa romaanissa Oneiron joltisenkin verran pureskelemista, niin on sitä tässä uudessakin, juuri ilmestyneessä Ystäväni Natalia -teoksessa. Kirjan minäkertoja on psykoterapeutti, pitkälle erikoistunut spesialisti, jonka pakeille nuori Natalia, graaafinen suunnittelija, on tullut. Natalia kärsii nymfomaniasta, joka häntä hävettää ja josta hän haluaa päästä eroon. Potilas on terapeutille kiinnostava erityisesti sen vuoksi, että terapeutti, jonka sukupuoli jää lukijalle osin arvattavaksi, on itse tehnyt väitöskirjan sellaisesta metodista, jonka hän arvelee auttavan asiasta kärsivää ihmistä.

Kyseisellä kuntoutuksella, ’kerrostushoidolla’, tarkoitetaan kymmenen viikon harjoitusohjelmaa, jonka aikana tehdään erilaisia kirjoitusharjoitteita sanoista, jotka poikivat usein edellisen kerran tehtävänannosta. Ongelmaksi terapeutille näyttää muodostuvan se, että hän ei aina tiedä, kumpi tätä terapiatilannetta oikein hallitsee, hän vai Natalia, asiakas kun tuntuu jallittavan auttajaansa mennen tullen. Sitä lukijakin joutuu koko ajan tarkkailemaan, kuka tässä oikein määrää suunnan ja kuka vauhdin. Ranskalainen kirjailija Nathalie Sarraute, feministisen teorian äiti, lienee antanut nimensä romaanin päähenkilölle, itseään sanallisesti ymmärtämään pyrkivälle Natalielle.

Aurinkoista pääsiäistä!

Magritte Amos Rexissä

Näin juhlapyhien aikaan voi vetelehtiä vaikka taidenäyttelyssä hankkimassa uutta jyrsittävää aivoille. Lasipalatsin Amos Rexissä on 8.2.-19.5.2019 esillä belgialaisen, surrealistista tyylisuuntaa edustavan taiteilijan René Magritten (1898-1967) teoksia ensimmäistä kertaa Suomessa. Kuvataiteilijoista tästä tyylisuunnasta tutuiksi ovat tulleet myös Marcel Duchamp, Pablo Picasso, Salvador Dali ja Joan Miró (KT arkisto 2.-6.1.2015).  

Magritte: Mona Lisa

Magritte: Muisti

Magritte: Liisa ihmemaassa

Kevättä rinnassa!

Jos nähdä voisin / vielä pienen kukkasen, / sen, jonka nousun / estää talven pakkanen.

Jos nähdä voisin / kurkiauran saapuvan / ja nähdä yön / niin pitkän, valoisan.

Elää tahdon / mä kevään aikaan. / Uutta voimaa / mä siitä saan.

Jos nähdä voisin / vielä hiirenkorvatkin, / niin eteenpäin / taas silloin jaksaisin.

  Jos nähdä voisin, san. Juha Vainio

Kiasma koukuttaa

Hrafnhildur Arnardóttirin eli Shoplifterin (s. 1969) näyttely Nervescape VIII (08.02.-15.09.2019) levittäytyy parhaillaan koko väri- ja tunnevoimallaan Kiasman ylimpään kerrokseen. Shoplifterin työskentelymateriaalina ovat sekä aidot että keinotekoiset hiukset. Näyttelyssä yleisöllä on lupa kosketella teoksia, kunhan on varovainen. Installaation nimi Nervescape tulee sanoista nerves ja landscape eli hermot ja maisema. (www.kiasma.fi)

Iiu Susirajan (s. 1975) kantaa ottaviin, noin kymmenen vuoden ajalta koottuihin teoksiin voi tutustua Kuivakka ilo -näyttelyssä Kiasman toisessa kerroksessa 15.03.-28.07.2019 välisen ajan. Valokuvat pysäyttävät katsojansa pohtimaan sekä huumorintajunsa laatua että oman suvaitsevaisuutensa rajoja. Kun Shoplifterin materiaalina ovat hiukset, niin Susirajalle taiteen materiaaliksi käy mikä tahansa sellainen esine tai tavara, joka tuntuu sopivan taideteoksen symboliksi. Hiuksia löytyy tästäkin näyttelystä; nyt ne ovat peruukkeja mopinvarren jatkeena.

Hiukset ovat naisen kruunu, sanoo vanha kansa ja tietää. Hiusten tärkeydestä myös joillekin miehille muistetaan jo vanhastaan, että raamatullisessa Simson ja Delila -kertomuksessa, joka kuvaa kostoa ja naisen petollisuutta, Simsonille kävi köpelösti, kun häneltä leikattiin väkisin hiukset, jotka olivat hänen voimansa ja energiansa salaisuus. Simson oli paljastanut vaimolleen hiuksissaan piilevän voiman, mutta vaimopa meni ja petti hänet. Simson ei voinut enää puolustautua ja niin viholliset sokaisivat hänet. Simsonin hiukset kasvoivat kuitenkin takaisin ja hän onnistui vielä kostamaan teon vihollisilleen. Kyseinen aihe on yksi kirjallisuuden, kuvataiteen ja musiikin suosikkiaiheita; se löytyy ainakin Rubensin, Rembrandtin, Miltonin, Händelin ja Saint-Saënsin teoksista. (www.wikipedia.fi)

Adèlen kysymys

Näin Mikael Agricolan, suomen kielen päivän ja Elias Lönnrotin syntymäpäivän juhlistamiseksi luettiin kirjailija Joel Haahtelan (s. 1972) yhdestoista teos, pienoisromaani Adèlen kysymys. Sitä lukiessaan voi taas vain ihastella suomen kielen kauneutta ja vokaalien soinnukkuutta. Kyllä olisi veli Mikaelkin täpinöissään lukiessaan, millaista tekstiä noin viisisataa vuotta hänen jälkeensä pystytään suoltamaan sillä kielellä, jonka kirjoituksen hän pani alulle.

Kirjan minä-kertoja, keski-ikäinen mies, täydentää opintojaan ja matkustaa luostariin Etelä-Ranskaan selvittämään yhdeksänsataa vuotta sitten vaikuttaneen ja myöhemmin pyhimykseksi julistetun Pyhän Adèlen kertomukseen liittyvää mysteeriä. Mies asuu luostarissa, tutustuu siellä asuviin veljiin ja osallistuu luostarin arkipäivän askareisiin.

Adèlen mysteeri, korkealta jyrkänteeltä putoaminen ja siitä hengissä ja ehjänä selviäminen, on ihmeellinen tapahtuma, josta aikalaiset todistajat ovat kertoneet erilaisia versioita.  Mies yrittää ottaa selvää siitä, mitä Adèlelle historiankirjojen mukaan todella tapahtui ja selvittää myös, onko tapahtumaa väritetty, ja jos on, niin millä tavalla.

Vanha sanonta on, että avoimin silmin kulkiessaan matkalta löytää jotain aivan muuta kuin mitä sinne lähtiessään kuvitteli. Tärkeimmäksi tälläkin lyhyellä matkalla osoittautuvat päähenkilön mielessä liikkuvat kysymykset ja tunnelmat ja ikuisen etsinnän merkitys. Kesken jäänyt suhde omaan, hauraaseen ja kärsivään äitiin ja vastakohtaa edustavaan isään ja etääntynyt suhde aviopuolisoon mietityttävät tutkijaa. Mitä tapahtui hänen äidilleen, kantaako hän itse äidin surun ja epätoivon tuntoja sisällään ja onko hän jo siirtänyt niitä ahdistuneen poikansa kannettavaksi? Voisiko vielä tapahtua hänenkin perheensä kohdalla arjen ihme ja voisiko elämään löytyä vielä armo ja lohdutus?

Ilmari Kianto, Iki-Kianto 145 vuotta 7.4.2019

Nälkämaan laulu, alkuperäiset sanat vuodelta 1911 Ilmari Kianto, sävellys Oskar Merikanto

Ankara, ankara täällä on työ / pitkä on talvi ja valju on yö -
Miehiset miehet ja naiset, hei: / meillä ei vaikerrus kuulu, ei!
 
Taival lie hankala - olkoon vaan! / Luonto lie kitsas - siis kilpaillaan!
Kolkassa synkeän syntymämaan / pirttimme piilköhöt paikoillaan.
 
Wainojen virmat - oi vaietkaat! / Rapparit, ryöstäjät - kaijotkaat!
Miekkaa ei tarvis, tarmoa vaan / puolesta hengen ja heimon ja maan!
 
Hammasta purren ja parkumus pois! / Wierasko voimamme korvata vois?
Tänne ne sortuis' tuskahan työn, / tuiskujen helmaan ja yrmyihin yön.
 
Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, / jylhien järvien loiskintaa!
Meidänpä mainetta mainivat nuot / koskien ärjyt ja surkeat suot!
 
Meidänpä vapautta vaarat on nää! / Meidän on laulua lahtien pää!
Meille myös kevätkin keijunsa toi: / rastas ja metso täälläkin soi.
 
Meidänpä karhuja kaikuvi maa, / suksemme suihkivat tanhutten taa,
Meidän on kaikki, jos meidän on työ: / Nälkälän rahvas, äl' aarteitas' myö!
 
Kosta sun kolhusi, koeteltu mies! / Irroita itse sun kohtalos' ies!
Näytä nyrkkiä maailmalle, / keksi keinosi orjuudelle (alk. orjuuttajalle)!
 
Nosta rintaasi uskonto uus'! / Taannuta taika ja vanhoillisuus!
Maamies: muista miss' onnesi on, / riihesi rikkaus riippumaton!
 
Kainuhun kansa, ah arpasi lyö! / Missä on ryhtisi, kunniatyö?
Meidän on uudesta luotava maa! / Raukat vain menköhöt merten taa! 

Oma maa, mansikka ja mustikka

Markku Pölönen, tuo itäsuomalaisten ja pohjoiskarjalaisten tunteiden vankka ja väärentämätön tulkki (ohjaukset, mm. Koirankynnen leikkaaja, Onnen maa, Kivenpyörittäjän kylä, Kuningasjätkä, Lieksa), on kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen ohjannut erityisesti edellä mainittuja juuria omaaville kansalaisille ja varmaan varttuneemmalle väelle mieluisen romanttisen ja menneen ajan nostalgiaa huokuvan elokuvan Oma maa, joka kuvaa sodanjälkeisiä jälleenrakennuksen vuosia 1945-1952. Elokuvan käsikirjoitus on Markku Pölösen ja Antti Tuomas Heikkisen, musiikin on säveltänyt Pessi Levanto, pääosissa ovat Oona Airola ja Konsta Laakso. Annin siskon, opinnoista ja liike-elämästä kiinnostuneen Hilkan, roolissa on Helmi Linnosmaa, Verttiä, Karjalan Kannakselta muuttanutta nuoren parin naapuria, näyttelee Arto Heikkinen. Konsta Sohlbergin mahtava kuvaus tuo pohjoiskarjalaisen luonnon koko komeuden näyttävästi esiin.

Parempaan porukkaan vaimonsa (Marjaana Maijala) ansiosta nousseen entisen leipurin, nykyisen leipomon omistajan (Antti Virmavirta) toinen tytär Anni rakastuu tyhjätaskuun, sodassa haavoittuneeseen Veikkoon, ja muuttaa tämän kanssa korpeen, jossa he saavat itselleen valtion asutustilan pystymetsään raivattavaksi. Arki ei ole helppoa, mutta intohimo ja rakkaus kannattelevat vaikeuksissa.

Annin oma suomenhevonen Liinu (Onnen Usva) esittää tässä elokuvassa merkittävää roolia; se on pelastanut sodan aikana ensin Veikon hengen ja saattanut sodan jälkeen myös nuoret rakastavaiset yhteen. Se on mukana myös raivaustyössä ja näyttelee oman osansa hevosen lailla pyyteettömästi sekä sodassa että nuoren parin onnen hetkissä ja syvissä ristiriidoissa. Hevosen osuus elokuvassa on myös hieno kunnianosoitus suomenhevoselle, jonka 100-vuotisjuhlavuosi oli 2017.

Elokuvan tunnuksena on Georg Malmstenin säveltämä ja Erkki Karun sanoittama, aikoinaan Tapio Rautavaaran esittämä Auringon lapset, joka kuullaan leffan lopussa Suvi Teräsniskan herkästi tulkitsemana.

Väriterapiaa!

… mullan alla…

Kevätmessut 4.-7.4.2019 Messukeskuksessa

Heikomman asialla

Kuulostaako vaalien aikaan aina siltä, että kaikki puolueet ja ehdokkaat ovat heikompien, vaivaisten, köyhien ja syrjäytymisuhan alla olevien asialla; ”kaikki ollaan yhdessä veneessä”, ja ”kaveria ei jätetä”, kuten asia usein ilmaistaan? ”Yhteiskunnan kehittyneisyyttä voidaan arvioida sen pohjalta, miten se hoitaa haavoittuvaisimpia jäseniään”, jotenkin noin menee kulunut sanonta, jota myös mieluusti siteerataan.

Mediassa kerrotaan jo ennakkoon, ketkä lähes aina jättävät äänestämättä; elämän kolhuissa kyynistyneet ja usein kaikkein heikoimmilla olevat ihmiset, jotka ovat jo niin uupuneita, että eivät enää jaksa mennä uurnille. Äänestämättä jättäminen on joka tapauksessa se kaikkein huonoin valinta, niin että heillä, jotka ovat vielä voimissaan, on hyvä syy olla niiden puolella, jotka ovat jo luovuttaneet. Eduskuntavaalien ennakkoäänestys on 03.-09.04.2019, se alkaa siis tänään,  ja varsinainen vaalipäivä on 14.04.2019 klo 9.00-20.00.

Juha Vainio (1938-1990), tuo koko kansan tunteiden tulkki, oli sanoituksissaan aina vilpittömästi heikomman ja sorretun puolella. Hänellä oli myös kyky käyttää huumorin kaikkia lajeja lauluteksteissään; joskus sarkastisesti, joskus ironian avulla, joskus veijarimaisesti pilke silmäkulmassa, mutta aina lämmöllä. Kaikkien tuntemia klassikkoja ovat vaikkapa Nestori Miikkulainen, Kotkan poikii ilman siipii,  Yksinäinen saarnipuu, Sellaista elämä on.  Seuraavistakaan biiseistä ei jää epäselvyyttä, kenen puolella ollaan:

Helsingin herrain salongissa (san. Juha Vainio)

Poliitikko tuoliin istuu, kaulaan pannan lakana. / Tasavallan salat kuullaan kulissien takana.
Höyryä ja hierontaa ja vasemmalle jakaus. / Parturilla vekselissään ministerin takaus.
Helsingin herrain salongissa, / hiukset ne öljyllä voidellaan.
Helsingin herrain salongissa, / kotimaa jo kuntoon hoidellaan.

Parturi saa päähänsä niin polttavia tietoja, / että piinan poistamiseen kuluu tuubi mietoja.
Jos ei muuten elvytetä, pannaan hoitoainetta. / Kämmenellä painellaan niin somaa otsalainetta.

Hiustaiteilija ottaa uutta mönjää tuutista. / Kuulee siinä pari sisäpiirin upouutista.
Eihän duunareiden pidä antaa liikaa vaatia, / sanoo parturi ja alkaa laskuansa laatia.

Poliitikko nousee, tutkii laajan povitaskunsa - / pyytää sitten lähettämään virastoon sen laskunsa.
Katsoo vielä sermin taakse: ”Kas, kun nuokin jaksavat!” / Siellä yhä odottavat käteisellä maksavat.

Luonnonlapset (san. Juha Vainio)

Maa kuuluu jollekin aina, / meidän mieltä ei paina / tienoot toisien vaikka ois.

On muitten tunnolle pantu / rikkaus, metsä ja mantu, / vaan en arpaani antaisi pois.

Kun synnyin, ei mun suuhuni pantu kultalusikkaa, / ei perinnöllä muistanut taatto pientä musikkaa.

Mut laulun lahjaksi saimme, / josta voimaa haimme. / On kuin laulu vain auttaa vois.

On toisten mahtavat talot, / loistaa kristallivalot, / hohtaa lailla ne auringon.

Mut taivas korkein on katto, / sammal pehmeä matto, / tähdet lamppuina illoin on.

Niin onnellinen kulkija on, kun nauttii murustaan, / voi laulunaiheen huomata, vaikka sydänsurustaan.

Kun laulun lahjan saimme, / voimaa siitä haimme / kestää minkä vain kohtalon.

  Luonnonlapsina kuljemme maailmaa, laulu tunteemme tulkita muille saa.

                                 Luonnonlapsina helppo on tunnustaa: koko maailma olkoon isänmaa.

Pikkusinttejä ja isompia saaliita

Lisa Brennan-Jobs (s.1978) on tuntematon kirjallinen nimi, mutta jos kiinnitetään huomio kaksiosaisen sukunimen loppuosaan, niin johan alkaa Lyytikin kirjoittaa. Jobs? -  Kukas se olikaan tämä Steven Jobs (1955-2011) – Applen perustaja ja multimiljonääri? Oikeilla jäljillä ollaankin. Lisa Brennan-Jobs on Jobsin tytär, joka on kirjoittanut Pikkusintti - muistelmat lapsuudestaan ja nuoruudestaan kuuluisan isänsä vanhimpana tyttärenä. Kirjan on suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi.

Lisa, joka oli elänyt lapsuutensa hieman erikoisen taiteilijaäitinsä Chrisann Brennanin kanssa koko ajan pienessä käyvän valuutan puutteessa vaihdellen asuntoa ja paikkakuntaa äidin mielihalujen mukaan, oli toivonut, että isä vihdoin jossain vaiheessa aidosti hyväksyisi hänet tyttärekseen. Lisa syntyi silloin, kun Lisan äiti ja isä olivat vielä hippiyhteisön jäseniä eikä isän kuuluisuudesta tai menestyksestä ollut tietoakaan. Isä suunnitteli kavereidensa kanssa epämääräisiä laitteita, jotka ilmeisesti olivat välttämätön polku sille tielle, joka johti lopulta suureen menestykseen. Onnea se ei silti määrättömästi mukanaan tuonut, mutta kosolti kunniaa, mainetta ja vaurautta kyllä, niin kuin hyvin maailmalla tiedetään.

Brennan-Jobs kuvaa kiinnostavasti vanhempiensa välistä suhdetta, jossa ollaan yhdessä ja erotaan välillä, ja jossa molemmilla on omia suhteitaan siinä välissä. Lopullista eroa heidän välilleen ei tässä elämässä oikein tainnut tullakaan. Isä oli jossain vaiheessa kieltämässä koko tyttärensä, toisaalta hän sitten hyväksyi tämän osaksi perhettään ja tytär asuikin isänsä luona joitakin aikoja. Läheistä yhteyttä ei vain tuntunut syntyvän. Isä kuitenkin maksoi Lisan äidin ja tyttären menoja rahasta tinkimättä. Ostettiin taloja ja matkusteltiin ja elettiin mukavasti. Steven Jobsilla itsellään ei ollut yliopistotutkintoa eikä hän myöskään erityisesti arvostanut sitä ja sen vuoksi vanhimman tyttären opinnot Harvardin yliopistossa maksoivat ystävät, joille Jobs tosin myöhemmin kuittasi tyttären koulutusmenot. Steven Jobs menehtyi syöpään vuonna 2011, sitä ennen hän kirjoittajan mukaan lähentyi tyttäreensä uudella tavalla.

Raha ei tuo onnea, mutta se kummasti rauhoittaa, sanoo vanha kansa ja tietää. Rahalla ei voi myöskään korvata vuorovaikutusta ja puuttuvaa läsnäoloa, vaikka niinkin joku saattaisi erheellisesti ajatella. Ollaan siis iloisesti hieman köyhempiä mutta onnellisia siitä, että aurinko sentään paistaa kaikille tasapuolisesti!

Martat 120 vuotta

Kuka olikaan Lucina Hagman (1853-1946)? Se ja paljon muutakin selviää, kun tutustuu historiantutkija Ville Jalovaaran (s. 1976) kirjoittamaan marttojen historiaan On suurempi koti – Martat 120 vuotta – teokseen. Hagman oli monien muiden yhteiskunnallisten toimiensa ohella Marttaliiton perustajia. Hän sai ensimmäisenä suomalaisena naisena professorin arvon ansioistaan.

Emäntälehden, Marttaliiton äänenkannattajan, nykyisen Martat-lehden, ensimmäisessä numerossa vuodelta 1902 Hagman kirjotti: ”On laajempi, on isompi koti kuin perhekoti, ja sen laajemman, sen isomman kodin nimi on: kylä, pitäjä, kaupunki, yhteiskunta, isänmaa, maailma. Ei riitä, että naiset ovat pelkästään perhekodin äitejä, heidän tulee myöskin olla näiden isompien kotien äitejä, se on: rakkauselämän muodostajina ja ylläpitäjinä niissä.”

Marttaliitto on kirjan mukaan jäsenmäärältään maamme suurimpia järjestöjä. Yhdistys aloitti toimintansa keväällä, 29. maaliskuuta vuonna 1899, Sivistystä kodeille -nimisenä pyrkimyksenään torjua venäläistämisaikeita, jotka olivat vallalla helmikuun 1899 manifestin myötä. Perustajat uskoivat henkistä arvostelukykyä omaavien naisten ja äitien voivan opettaa lapsille isänmaan rakkautta ja uskollisuutta terveellisten elämäntapojen ohella. Martta-nimi on saanut alkunsa Uuden testamentin Martta ja Maria – kuvauksesta, jossa Martta edustaa käytännöllistä, muita auliisti palvelevaa ja muut huomioon ottavaa ihmistä. Marttapuku on peräisin 1930-luvulta, sen uusinnettu versio taas on 2010-luvun mallia.

Tänä päivänä liitto pyrkii olemaan energinen ja moninaisille perhemalleille avoin järjestö, jossa erilaisuus nähdään rikkautena ja energiaa tuovana asiana unohtamatta kodin ja perheen merkitystä hyvinvoinnin tuojana. ”Ole valpas! Älä unohda kitkemistä!” entisen puheenjohtajan Alli Nissisen ohje toimii edelleen kaikissa elämäntilanteissa.

Kalavaleita sarjakuvan muodossa

Sami Makkonen on tarttunut rohkeasti suomalaisten Kalevala-eepokseen ja tehnyt siitä ihan omanlaisensa tuotteen – sarjakuvaromaanin. Joten nyt Väinämöisen, Louhen, Joukahaisen, Ainon, Lemminkäisen, Kyllikin, Kullervon, Pohjolan tyttärien, Ilmarisen ja Annikin toilailut saavat sellaista kyytiä, että hyvä kun perässä pysyy. Kalevalan tanhuvillahan eletäänkin tosi vauhdikkaasti, ei siellä joutilaana kupata; on menoa ja meininkiä ja myyttisten aikojen synkkyyttä kerrakseen. ”Krak – bam! Kaa – kaa! Klang – klang! Njirn – njirn! Thunk – Kkrraas! Klonk – klonk! Cccrumbbbllleeee! – Dooom! Hhrrour! Thok – thok – thok! Verrataanpa sitä nyt vaikkapa siihen entiseen trokee-mittaan: ‘Va/ka ‘van/ha ‘Väi/nä/’möi/nen…”

Kalevala ilmestyy kahtena albumina, joista nyt siis tämä on ensimmäinen. Merkille pantavaa on sekin, että kirja on tehty Suomessa ja sillä on ympäristömerkki, niistä erikoismaininta tekijöille! Ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos tämä virkistävyydessään on! Jäädään innolla odottelemaan toista osaa.

Sami Makkonen: Kalevala

Vanhuus- ja I (am) Pawel Althamer -näyttelyt HAMissa

Helsingin kaupungin taidemuseo HAMissa Tennispalatsissa on parhaillaan taidemuseon omista kokoelmista amanuenssi Jari Björklövin kuratoima näyttely paljon puhuvalla ja tänä ikuisen nuoruuden ihannoinnin aikana kovin epäkiinnostavalla otsikolla Vanhuus. Teokset ovat vaikuttavia ja tärkeitä ja puhuttelevat katsojaa kiertelemättä. Näyttely on avoinna 13.02.-20.10.2019 välisen ajan. Näyttelyssä ovat esillä seuraavien taiteilijoiden teokset: Pasi Autio, Alice Kaira, Santtu Koivu, Maarit Kotiranta, Markus Lampinen, Ulla Liuhala, Sirkka Penttilä, Eeva Tiisala, Rafael Wardi ja Charlotta Östlund.

Alice Kaira: Omakuva

Maarit Kotiranta: Potilas

HAMin halleissa, Tennispalatsin toisessa kerroksessa on 29.03.-08.09.2019 ajan esillä saksalaisen Pawel Althamerin näyttely I (am) Pawel Althamer, joka on niin ikään kiinnostava erilaisuudessaan. Aikanaan teosten syntyvaiheessa mukana olleet henkilöt saivat ottaa osaa teosten jalustarakenteen valintaan ja jokaisesta hahmosta otettiin kasvovalu. Näin museovieraat osallistuivat itse teoksiin niihin osallisina.

The Wife

Olivia Colman sen sitten sai, vaikka kyllä The Wife -elokuvassa on niin hienoa näyttelijäntyötä, että seitsemän kertaa parhaan naisnäyttelijän Oscar-palkinnon saajaksi ehdolla ollut Glenn Close olisi vihdoin kyseisen palkinnon jo ansainnut sekä koko elokuvaurastaan että tämän elokuvan vaikuttavasta roolistaan. Golden Globe -palkinto siitä sentään irtosi, taas kerran. Leffa perustuu Meg Wolitzerin romaaniin ja käsikirjoittaja on Jane Anderson. Elokuvan on ohjannut Björn Runge.

Elokuva kertoo iäkkään mieskirjailijan (Jonathan Pryce) ja hänen vaimonsa (Glenn Close) matkasta Tukholmaan. Aviomies saa suureksi riemukseen kuulla voittaneensa kirjallisuuden Nobel-palkinnon ja lähtee juhlallisuuksiin asiasta iloitsevan vaimonsa ja aikuisen, myös kirjailijan uralla olevan poikansa kanssa. Aikuisen tyttären on jäätävä kotiin, koska hän on viimeisillään raskaana.

Vähitellen tarinan kuluessa alkaa käydä selville, kuka itse asiassa on tämän perheen varsinainen kyky. Sen yrittää kaivaa esille myös matkaan lähtenyt toimittaja (Christian Slater), joka on tehnyt taustatyönsä hyvin ja löytänyt pariskunnan menneisyydestä mielenkiintoisia asioita. Hän pakkautuu perheen seuraan hankalissa tilanteissa ja utelee parhaansa mukaan tietoja ja mahdollisia paljastuksia.

Takaumien avulla seurataan pariskunnan kirjallista työnjakoa suhteen alkuajoista aina siihen saakka, kunnes kunnian kukko alkaa konkreettisesti laulaa. Elokuva esittää hyviä kysymyksiä, jotka jäävät vaivaamaan. Pystyykö ihminen olemaan katkeroitumatta huomattuaan, että itse asiassa hänen tekemänsä työn hedelmät poimii toinen, vaikkakin lähipiiriin kuuluva ihminen? Kuinka olla lojaali toista kohtaan vain sen vuoksi, että ei oman sukupuolensa vuoksi olisi omana aikanaan ollut mahdollisuuksiakaan menestyä? Tarjoaako sovittelijan, myötäeläjän ja harmaan eminenssin rooli tarpeeksi hyvitystä menetetystä maineesta ja kunniasta? Mitä ihmiselle elämän aikana tapahtuu, jos hän joutuu luopumaan nuoruutensa suurista haaveista?

Yhdeksän sanaa y-sukupolvesta

Y-sukupolvi, häh? Mitä koko y-sukupolvi edes tarkoittaa? No, otetaanpa selvää. Sosiologi Mikko Piispan, itsekin y-sukupolveen kuuluva tutkijan kirja Yhdeksän sanaa y-sukupolvesta keskittyy tähän nuorisoryhmään, johon kuuluvat lähinnä 1980-luvulla syntyneet, usein myös ”milleniaaleiksi” tai ”diginatiiveiksi” mainitut nuorisoryhmät, joita on noin 700 000 henkeä ja joita yritetään saada yhteiseen karsinaan erilaisten, joskus ei-niin-onnistuneidenkaan määritelmien avulla.

Tässä kirjassa y-sukupolvea yritetään lähestyä yhdeksän avainsanan avulla, jotka tutkija on tähän nyt valinnut, mutta omien sanojensa mukaan olisi voinut valita aivan hyvin muitakin sanoja tai joku muu olisi valinnut avainsanoiksi jotain aivan erilaista. Tähän nyt kuitenkin valikoituneiden sanojen - yksilöllisyys, yltäkylläisyys, portfolio, kaupunki, kännykkä, 9/11, MM 95, kannabis ja tulevaisuus - lisäksi sanojen takaa paljastuvat hyvin monenlaiset tulkinnat. Olennaista näissä valituissa sanoissa kai on se, että ne ovat agendalla ikään kuin korostetusti ensimmäistä kertaa tämän sukupolven aikana ja ne ovat jollain tapaa vaikuttaneet maailmaan peruuttamattomasti, tietenkin myös muiden kuin y-sukupolven osalta.

Kukas se sanoikaan tässä aivan taannoin, että ”Niin muuttuu maailma, Eskoni”.

Minna Canthin päivä 19.3.

Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset on tietokirjailija Elina Lappalaisen panos tänä vuonna ja juuri tänään 175 vuotta täyttäneen Minna Canthin (1844-1897) elämän esittelyyn. Tässä lasten kuvakirjassa Elli ja Hanna -siskokset etsivät mummin kanssa eräiden suomalaisten vaikuttajanaisten ”ihmevoimakiviä” eli sitä erityistä voimaa, mikä kunkin naisen taustalla on ollut. Teoksessa esitellään kirjailija Minna Canthin lisäksi kehitysbiologi Irma Thesleff (s. 1948), tähtitieteilijä Liisi Oterma (1915-2001), presidentti Tarja Halonen (s.1943), kirjailija ja taiteilija Tove Jansson (1914-2001) ja Marimekon perustaja Armi Ratia (1912-1979). Jokaisen suurnaisen esittelyssä kerrotaan, milloin kyseinen henkilö on syntynyt tai eli, mikä on hänen ammattinsa, ja mistä saavutuksista hänet tunnetaan. Kuvamaailman on suunnitellut ja luonut graafikko Ilona Partanen.

Suomen historiasta löytyy tietenkin monia muitakin suurnaisia, kuten poliitikkoja, yrittäjiä ja taiteilijoita, tähän joukkoon ovat mukaan päässeet nämä kuusi merkittävää edustajaa. Lapsille suunnattu kuvateos pyrkii innostamaan erityisesti tyttöjä valitsemaan juuri sellaisia ammatteja ja eteenpäin menon väyliä, joista he itse ovat kiinnostuneita, pelkäämättä sitä, että ne eivät jostain syystä sopisi tytöille. Kirja on mukavaa lukemista myös aikuiselle ja sen perusteella voi saada inspiraation tutustua näihin merkittäviin naisiin syventymällä muutoinkin heidän tuotantoonsa.

Kansainvälinen kierrätyspäivä 18.3.

Tänään vietetään kansainvälistä kierrätyspäivää ja jo ihan senkin vuoksi kannattaa vilkaista edellistä kirjoitusta Veli-Matti Värrin teoksesta Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Joten nyt omat lumput ja kamppeet kiertoon ja jonkun toisen kierrättäjän lumput ja kamppeet tilalle, jos on ihan pakko jotain hankkia! Aloitetaan uusi elämä jo tänään eikä vasta ensi kesän keskiviikkona tai sitten kun routa sulaa, kierrättäminen on sitäpaitsi hauskaa!