Ranskalaisen Jean Gionon (1895-1970) kirjoittama pieni ja sympaattinen teos Mies joka istutti puita (L´homme qui plantait des arbres) on eräs kirjallisuuden positiivisimmista tarinoista siitä, miten merkittäviä luonnonsuojelullisia asioita yksi ihminen voi määrätietoisella ja epäitsekkäällä toiminnallaan saada aikaan. Teos on ilmestynyt alun perin 1950-luvulla, suomenkielisen painoksen esipuheen on kirjoittanut Kaarina Davis ja suomentanut Tuukka Kangasluoma. Kirja on vieläkin yksi luonnonsuojelullisen ajattelun perusteoksia.
Elzéard Bouffier on erakoitunut maalaismies, joka hoitelee yksikseen lammaslaumaansa Provencen alppialueella. Jean Giono tapaa miehen sattumalta nuoruudessaan vaellettuaan yksin pitkään karulla ja kuivalla nummialueella, ja hän jää miehen vieraaksi pariksi päiväksi. Seurattuaan miehen toimia Giono saa selville, että mies on useiden vuosien ajan kylvänyt erilaisten puiden; tammien, pähkinäpuiden, koivujen siemeniä, ympäristössään olevaan, kituliaaksi muuttuneeseen maaperään, vaikka maa ei ole hänen omistuksessaan. Hän vain ajattelee, että ”maa kuolee, jos puut puuttuvat”.
Giono käy vuosien varrella myöhemminkin useasti Bouffierin luona ja toteaa, millainen hämmästyttävä muutos miehen kylvämillä alueilla on tapahtunut, kun puusto on alkanut kasvaa, eläimistö on monipuolistunut, maaperän vesisuonistot ovat auenneet, ihmiset ovat voineet palata aiemmin liian karuille asuinseuduille. Muutosta tullaan ihmettelemään jo kauempaakin. Kirjan toinen tärkeä teema on pasifismi; se käy rivien välistä ilmi, kun teoksessa kerrotaan, että Bouffier kasvatti yksinäisyydessään metsäänsä sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan aikana sodan melskeistä huolimatta.
