”Einarin sisäpuolella on arpikudosta. Osa ruhjoutumasta on samankaltaista kuin minun ruhjeeni, mutta osa kivusta on hänen syvintä yksityisyyttään. Minunkin yksityisyydessäni on suru, jota Einar ei tunne, vanha musta koira. Se istuu huoneen nurkassa ja läähättää. Joskus öisin se ulvoo. Joskus se ravaa edestakaisin katolla.”
Hanna ja Einar, kaksi ikääntynyttä, kauan yhdessä ollutta taitelijaa - toinen runoilija, toinen taidemaalari - on elänyt vanhassa merenrantahuvilassaan vuosikymmeniä, mutta nyt on tullut aika sanoa talolle hyvästit. Kumpikaan ei jaksa enää pitää taloa kunnossa eikä hoitaa puutarhaa. Valmiiksi on jo etsitty asunto kaupungista, mutta sitä ennen on kestettävä tähänastisesta elämästä luovuttamisen tuska ja kaikki siihen pakkautuneet vellovat tunteet.
Kristiina Wallinin toinen romaani Laituri kuvaa vanhenevien, toisensa melko hyvin tuntevien ihmisten hidasta elämää ja yhteisiä ja erillisiä tuntemuksia osuvasti, ottaen lukijan intensiivisesti mukaan kokemuksiin. Sen vuoksi kirjan sisältö on, paitsi puhdistava, myös lukijalle keskittymistä vaativa asia. Nyt ei riennetä eteenpäin hiukset liehuen, nyt pysähdytään tämän asian äärelle, vaikka se toisikin mukanaan vaikeita tunteita.
”Einar tietää, että Hanna vaeltaa öisin vainajien kanssa, haalii ympärilleen menneet sukupolvet ja puhuu hiljaisella äänellä heille, joita ei enää ole. Hänelle tämän- ja tuonpuoleisen välinen raja on huokoinen, ei hän kiinnity juuri-nyt-olevaan samalla tavalla kuin Einar. Vaikka Einar huutaa pimeään, hänen vainajansa eivät vastaa.”
