Olivia Colman sen sitten sai, vaikka kyllä The Wife -elokuvassa on niin hienoa näyttelijäntyötä, että seitsemän kertaa parhaan naisnäyttelijän Oscar-palkinnon saajaksi ehdolla ollut Glenn Close olisi vihdoin kyseisen palkinnon jo ansainnut sekä koko elokuvaurastaan että tämän elokuvan vaikuttavasta roolistaan. Golden Globe -palkinto siitä sentään irtosi, taas kerran. Leffa perustuu Meg Wolitzerin romaaniin ja käsikirjoittaja on Jane Anderson. Elokuvan on ohjannut Björn Runge.
Elokuva kertoo iäkkään mieskirjailijan (Jonathan Pryce) ja hänen vaimonsa (Glenn Close) matkasta Tukholmaan. Aviomies saa suureksi riemukseen kuulla voittaneensa kirjallisuuden Nobel-palkinnon ja lähtee juhlallisuuksiin asiasta iloitsevan vaimonsa ja aikuisen, myös kirjailijan uralla olevan poikansa kanssa. Aikuisen tyttären on jäätävä kotiin, koska hän on viimeisillään raskaana.
Vähitellen tarinan kuluessa alkaa käydä selville, kuka itse asiassa on tämän perheen varsinainen kyky. Sen yrittää kaivaa esille myös matkaan lähtenyt toimittaja (Christian Slater), joka on tehnyt taustatyönsä hyvin ja löytänyt pariskunnan menneisyydestä mielenkiintoisia asioita. Hän pakkautuu perheen seuraan hankalissa tilanteissa ja utelee parhaansa mukaan tietoja ja mahdollisia paljastuksia.
Takaumien avulla seurataan pariskunnan kirjallista työnjakoa suhteen alkuajoista aina siihen saakka, kunnes kunnian kukko alkaa konkreettisesti laulaa. Elokuva esittää hyviä kysymyksiä, jotka jäävät vaivaamaan. Pystyykö ihminen olemaan katkeroitumatta huomattuaan, että itse asiassa hänen tekemänsä työn hedelmät poimii toinen, vaikkakin lähipiiriin kuuluva ihminen? Kuinka olla lojaali toista kohtaan vain sen vuoksi, että ei oman sukupuolensa vuoksi olisi omana aikanaan ollut mahdollisuuksiakaan menestyä? Tarjoaako sovittelijan, myötäeläjän ja harmaan eminenssin rooli tarpeeksi hyvitystä menetetystä maineesta ja kunniasta? Mitä ihmiselle elämän aikana tapahtuu, jos hän joutuu luopumaan nuoruutensa suurista haaveista?