Kun alta ikkunaverhojen / vain välähti aamun kajo, / niin huoneissa alkoi raivokas / roskien takaa-ajo. / Lie nähnyt, kuullut, haistanut / tai aamuteessä maistanut / sen aamun hajun kostean / ja lian sanomattoman.
Ja outo välke silmissään / ja suuri harja kädessään / niin villissä vihassa harjaa veti, / että kaikkosi tahrat heti, / pölyhiukkaset, rihmat ja tupakanhylyt. / Oli huulensa tiukat ja silmänsä tylyt.
”Kun maailma kaatuu, hajoaa / minun kotoni säilyy yhä. / Ei villakoiraa, höytyvää. / On kodossa järjestys pyhä. / Olen nähnyt, kuullut, lukenut / ja itse tämän kokenut: / Kun ruoste raiskaa, hävittää, / niin miesten työ vain jälkeen jää.
Siks hoidellessaan uraa, työtään, / löysätessään suolivyötään / mies tietää: kotona on varma tuki. / Hymytönnä hän sohvaa suki, / kuin roskien paino ois tullut yli / ja lian ja tomun ja rojujen / jääkylmä syli.
Marja-Leena Mikkola: Laulu naisen tehtävästä
”Kaikki naiset tulevat äitinsä kaltaiseksi. Se on heidän tragediansa. Miehet taas eivät tule, ja se on heidän tragediansa.” (Oscar Wilde)
