Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Premio Stregan vuonna 2017 voittanut romaani Kahdeksan vuorta on Milanosta kotoisin olevan, myös dokumenttielokuvia tekevän Paolo Cognettin (s. 1978) kuudes teos. Kirja kertoo kahdesta pojasta, Pietrosta ja Brunosta, jotka oppivat tuntemaan toisensa jo lapsena ja joiden ystävyys jatkuu myös aikuisuuteen. Suomennos on Lotta Toivasen.
Pietron perhe on joutunut muuttamaan aikanaan vuorilta Milanoon töiden takia. Kesäisin loma-aikaan perhe kuitenkin aina palaa autioituvaan vuoristokylään. Pietron isä on yksinäinen ja intohimoinen vuorten valloittaja ja velvoittaa myös pojan mukaansa näille vaelluksille, joiden fyysistä rankkuutta keskenkasvuisen pojan on vaikea kestää, äiti taas on sosiaalinen ja lempeä toisista huolehtija.
Bruno on asunut vuoristokylässä aina, ja kun pojat tutustuvat, Bruno opastaa Pietroa löytämään vuoriston yllätykset ja hauskuuden, toisin kuin mistä isä ei aikoinaan juuri puhunut. Poikien elämänpolut eroavat jossain vaiheessa nuoruutta, mutta myöhemmin, heidän aikuistuttuaan, tiet kohtaavat jälleen. Erilaisia elämänvaiheita koettuaan voi kohdata tutun ihmisen uudella tavalla, mutta onko kaikki ennen koettu vielä ennallaan, tuntuu teos kysyvän.
Luonnon ja karujen elinolosuhteiden kuvaus on yksityiskohtaista ja asiantuntevaa, kirjoittaja tuntenee vuoriston kuin omat taskunsa. Voi hyvin kuvitella, että myös kiipeily on tekijälle tuttu laji, niin tarkkoja ovat siihen liittyvät kuvaukset.
Aikuisena Nepalissa asuessaan Pietro saa kuulla erään vanhan miehen näyttävän hänelle buddhalaisuuden mandaloista tutun kuvion ja esittävän vuoriin liittyvän kysymyksen. Vuorten symboliikan ymmärtäminen avaa Pietrolle hänen oman elämänsä ja Brunon elämän merkityksen.
”Me uskomme, että maailman keskustassa on korkea Sumeruvuori. Sumerun ympärillä on kahdeksan vuorta ja kahdeksan merta. Sellainen on meidän maailmamme.” Puhuessaan ukko piirsi ympyrän ulkokehälle jokaisen säteen kohdalle pisteen ja sitten pisteestä pisteeseen pienen aallon. Kahdeksan vuorta ja kahdeksan merta. Lopuksi hän piirsi ympyrän keskipisteen ympärille kruunun, joka kaiketi oli – niin arvelin – Sumerun luminen huippu. Hän katseli hetken lopputulosta arvioivasti ja pudisti sitten päätään, aivan kuin olisi lukuisten piirroskertojen jälkeen päästänyt taitonsa ruostumaan. Hän osoitti kepillä keskipistettä ja sanoi: ”Kysymys kuuluu: kumpi oppii enemmän, se joka kiertää nämä kaikki kahdeksan vuorta, vai se joka nousee Sumerun huipulle?”
