Jenni Linturin kolmas, omaääninen ja vaikuttava romaani Jälleenrakennus kertoo kahdesta sodasta palaavasta veljeksestä, Kalevista ja Olavista, ja siitä, miten mikään, joka oli, ei ole enää niin kuin ennen. Toinen veljeksistä on taitelijasielu, jonka herkkä mieli ei ole kestänyt sodan julmuutta, toinen yrittää sinnitellä niin kutsutun terveen kirjoissa silkalla kylmäpäisyydellään. Kahden satutetun nuoren miehen vastapainona ovat veljesten teatraalinen ja itsensä aina etusijalle asettanut äiti ja äidin kylmänjärkevä sisar, jotka suhtautuvat muuttuneeseen tilanteeseen eri tavoin oman yhteisen historiansa vaikuttimista käsin. Sisarten tämänhetkisen todellisuuden taustalla kummittelee ratkaisematon konflikti, josta ovat aina saaneet osansa myös Kalevi ja Olavi, aina lapsuudesta saakka – ja saavat edelleen.
Ajallisesti tapahtumat liikkuvat syksystä 1944 syksyyn 1946, jona aikana sekä perheessä että yhteiskunnassa tapahtuu mittavia muutoksia. Takaumina kuvataan jatkosodan aikaa vuodelta 1941 vuoteen 1943 ja tilanteita, joiden keskelle erityisesti Kalevi joutuu. Sodan loppuvaiheessa ja siitä lähtien Kalevia yritetään hoitaa sen ajan käänteentekevillä uusilla hoitomuodoilla, kuten lääkityksillä ja sähköshokeilla, ja suunnitellaan myös uusinta hottia, lobotomiaa. Kuriositeettina mainittakoon, että malmilaisten kannattaa ihan tallennetun historian kannalta iloita Linturin päätöksestä valita Malmi taas tapahtumapaikaksi, kuten hänen edellisessä teoksessaankin Malmi 1917, jossa ajankuva on yhtä autenttinen kuin tässäkin kirjassa. Järkyttävää luettavaa, kaikessa komeudessaankin.
”Olavi nousi, haukotteli teeskennellyn rennosti. Kalevi ojensi hänelle kätensä. Olavi tarttui siihen, naurahti vieraalle eleelle. Valo kilahti lohjenneessa kulmahampaassa, välähti. Kalevi näki sen selvästi. Hei eivät olleet enää sama, hän ja Olavi. He olivat kasvaneet omikseen. Se ei tuntunut hyvältä, eikä pahalta, vaan samanlaiselta kuin maito, välttämättömältä elämän kannalta. Olavista oli tullut tavallinen. Kalevista tulisi jotakin enemmän kuihtunut huonekasvi venetsialaisikkunoiden takana.
Yksinäisyys tuntui samalta kuin tikun vetäminen sormesta, yhtä aikaa kipeältä ja hyvältä. Seinällä kello tikitti, teki ajasta valjua. Tilanteessa ei ollut mitään traagista. Silti Kalevi tunsi jotakin poskella, kyynel, toinen, Neiti Packalen käski Kalevin lopettaa heti paikalla. Kalevi nyökkäsi, mutta ei lopettanut. Pahoillaan hän tietysti oli, mutta niin kaikki olivat. Kalevi ei vain osannut vaieta. Ei enää. Rumana, ja likaisena, ja kömpelönä hän istui tuolilla ja itki.”
