”Kaikista kauneimman kankaan, puvuksi ommella saan. Toiveeni pujotan lankaan, toivon… toivon… Öisin mä unessa seulon, aarretta hiekasta maan. Päivisin pukuja neulon, toisten, toisten vaan. Jos toiveeni mun, täyttyä vois, tahtoisin vain, pään hunnutetun, kellot kun sois hääsunnuntain.
Kätkössä ullakkohuoneen, morsiuspuku jo on. Unteni tiedän sen luoneen, toivon... toivon... Päiväni liittyvät lankaan, toisille ommellessain, katsellen poimuihin kankaan, toisten, toisten vaan. Jos toiveeni mun,... jne. ” (sävellys ja sanat Erik Lindström)
The Dressmaker, Ompelija, on australialaisen Jocelyn Moorhousen kirjoittama ja ohjaama elokuva maailmalla haute couture -ammattilaisena menestyneestä naisesta, Tillystä (Kate Winslet), joka palaa rähjäiseen kotikyläänsä hoitamaan hulluksi seonnutta äitirukkaansa (Judy Davis) ja vissiin myös maksamaan potut pottuina entisille naapureille. Kotikylä on varsinainen nuttukylä, joka pitää sisällään erinäisen määrän outoutta ja pahuutta, joten töitä riittää tekevälle. Hyvikset ja pahikset ovat selvästi eroteltavissa.
”Kun menestyn maailmalla, palaan näyttämään niille, jotka tekivät perheeni elämästä helvetin”. Tämä koston teema on monin tavoin tuttu kirjallisuudesta ja elokuvista. Viimeksi sellaista seurattiin äskettäin esimerkiksi norjalaisessa TV-sarjassa ”Mustamaalattu”, jossa Kaukoidässä asuva mies palaa kotiseudulleen vuonon rannalle menestyneenä liikemiehenä, mutta törmää entiseen, häntä koskettaneeseen tragediaan, jota kyläläiset eivät ole halunneet unohtaa.
The Dressmaker-elokuvan naiset hoitavat homman kevyesti kotiin. Siitä ovat vakuutena myös upeat luomukset, joita Tilly alkaa taikoa kotimöksässään Singeriä pontevasti polkien. Kilpailuakin syntyy ja siitä pientä jännitettä. Äitikin alkaa normalisoitua. Samalla käydään läpi Tillyn lapsuutta, siellä tapahtunutta tragediaa, ja syytä siihen, miksi hän on joutunut lähtemään kotoaan jo lapsena.
Katsojana ei ole aina ihan varma, onko tämä enemmän komedia kuin tragedia, kun molempiin on aineksia. Rakkauttakin on ilmassa, kun Liam Hemsworthin esittämä Tillyyn ihastuva kotikylän mies tuo romanttista säpinää muuten ankeisiin oloihin. Pieni epäuskottavuuden vire on silti koko ajan ilmassa, kun tästä maailmanlaidan kyläpahasesta löytyy sellainenkin kuin nuorten miesten urheilujoukkue, mutta sallitaan sekin nyt. Tällainen aikuisten satu on sopivaa katsottavaa työviikon päätteeksi, kun samalla voi ihailla upeita puvustuksia ja hienoa näyttelijäntyötä. – Kosto on suloinen, sanoo vanha kansakin, mutta toisaalta jatkaa, että - Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. Mene ja tiedä.