Otettiin taas ilmaan heitetty hanska vastaan ja tutustuttiin teokseen, jonka kirjallinen laji on usein osoittautunut haasteelliseksi. Vuorossa oli Raila Kinnusen kirjoittama teos Karita Mattila – Korkealta ja kovaa. Siitä itse kohde sanoo, että ”tämä kirja ei ole muistelmat vaan lähinnä fanikirja ”minä eilen, tänään”. Varsinaiset muistelmat laulaja aikoo kirjoittaa sitten, kun hän joskus - ehkä - jää eläkkeelle.
Karita Mattilan ura ei ole tainnut jäädä suomalaisilta huomaamatta, niin loistokas se on; maalta kotinurkista maailman metropoleihin, tuhkimotarinaa parhaimmillaan. Tässäkin ei-muisteloksessa on valoisien ja menestyksen aikojen ohessa omat varjonsa ja vaikeat aikansa. Vaikka päällisin puoli elämä näyttää olleen menestystä, pintaliitoa ja toinen toistaan tunnetumpien henkilöiden kanssa tehtyä yhteistyötä, pinnan alla on ollut joskus toisin. Ala on äärimmilleen kilpailtu ja Mattila toteaakin kirjassa, että kollegoiden kanssa on vaikea ystävystyä, koska he kilvoittelevat samoista rooleista; oikeat ystävät ovat muualla. Alalla olevan on kuitenkin hyväksyttävä kova kilpailu ja menestyksen eteen on tehtävä koko ajan paljon työtä.
Muistetaan takavuosilta sattumus Kuopion Musiikkikeskukselta. Mentiin sinne ystävän kanssa kuuntelemaan pikkujouluohjelmaa, jonka sisällöstä ei jostain kumman syystä ennalta tarkemmin tiedetty. Yllättäen näyttämön ovesta purjehti estradille pitkään iltapukuun sonnustautunut, näyttävän näköinen naislaulaja. Ilahtuneena näkemästään ystävä huudahti: ”Marita Kattila!”. Ja niinpä todella olikin, ja tulkitsi illan aikana monta kaunista laulua. Myöhemminkään ei selvinnyt, mistä Karita Mattila oli siihen tapahtumaan tipahtanut, mutta hänen nimensä kyllä muuttui myöhemmissä puheissa aina Marita Kattilaksi. Elämän koitoksissa omien sanojensa mukaan huumoriin ja itseironiaan aina luottava laulaja olisi lempinimestään varmaan vain mielissään.
