Puidenhalauksen hömppäkurssin muiden opintojen ohella joskus muinoin hieman sarkastisesti suorittaneena tartuttiin empien Peter Wohllebenin kirjauutuuteen Puiden salattu elämä - Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä, jonka on suomentanut Pirkko Roinila. Parikymmentä vuotta metsänhoitajana toiminut ja sittemmin omaa metsänhoitoaluettaan Saksassa hoitava ja tutkiva kirjoittaja kertoo puista ihan maalaisjärkeen käyvällä tavalla ja siten, että hömppäkurssikaan ei enää tunnu häpeälliseltä, päinvastoin.
Puilla on Wohllebenin mukaan sekä haju- että makuaisti ja ne välittävät tietoa vaikkapa hyönteisistä, kuivuudesta tai muista vaaroista toisilleen sekä ilman että juuristonsa avulla. Kuulumisia vaihdetaan myös muiden metsän lajien kesken. Puut toimivat myös vesipumppuina rannikolta sisämaahan päin sateiden ansiosta. Tämä prosessi pysähtyy, jos rannikot puut kaadetaan. Ihan järkeenkäypää.
Puiden hitaan kasvus niiden varhaisvaiheessa sanotaan olevan edellytys sille, että puusta tulee pitkäikäinen. Kun emokasvi vie kaiken valon, lapsukaisten on usein pakko nöyrtyä olemaan sen suojassa ja kasvattamaan sisuaan myöhempää tarvetta varten. Puille nälän sammuttaminen on helppoa, mutta janosta saattaakin tulla ongelma. Veden tankkaaminen tapahtuukin usein talvisaikaan, koska puilla on lepoaika ja sadetta saadaan runsaasti.
Puut ovat liittoutuneet monien kasvien, sienten ja lintujen kanssa, ja kaikki nämä ryhmät saavat tästä oman hyötynsä, joskin jotkut sienet ovat myös puiden viholaisia. Puiden ihoa eli kuorta voi kirjoittajan mukaan verrata ihmisen ihoon; samalla tavalla sekin vanhenee ja haurastuu; ilman ihoa käy puillekin kalpaten.
Kirjoittaja kyselee, onko puu kuollut sen jälkeen, kun se kaadetaan. Jäljellehän jää yleensä kuitenkin kanto, josta alkaa nousta uusia vesoja. Vesoista kasvaa metsiä, mutta ovatko ne nuoria puita vai tuhansien vuosien ikäisiä vanhuksia uusissa kuteissa? Entäpä sitten maaperässä puiden juuristoissa elävät ötökät, joita on miljoonittain? Mitäpä me niiden elämästä tiedämme?
Koska puiden sukupolvenvaihdos kestää kauan, niistä tulee usein pitkäikäisiä, kolme – neljä ihmissukupolvea, jopa enemmänkin. Tärkeä pitkän iän edellytys kirjoittajan mukaan on se, että metsien sosiaalista rakennetta ei mennä härnäämään; tällöin metsä säätelee itse itseään. Miten tämä on sitten yhdistettävissä nykyiseen tehometsänhoitoon, onkin kiinnostava kysymys.
Olemmekohan me kaupungistuneet, metsää omistamattomat entiset metsäläiset unohtaneet juuremme? Wohlleben kehottaa tallustelemaan puiden keskelle, jos haluaa rentoutua ja hengittää hyvää ilmaa. Jos jokin asia arkipäivässä siis ”menee ihan metsään”, se taitaakin olla ihan hyvä juttu!
