Toimittaja Kimmo Oksasen alkuvuodesta ilmestynyt monella tavalla monimerkityksinen omaelämäkerrallinen teos Kasvonsa menettänyt mies herättelee lukijansa kysymään oman suvaitsevaisuuden ja inhimillisyyden perään ja miettimään näin sote-keskustelun tuoksinassa myös suomalaiseen terveydenhuoltoon olennaisesti kuuluvia asioita, kuten vakavasti sairastuneen ihmisen kohtelua ja sitä, kuka yleensä saa hoitoa ja millaista se on.
Oksanen, niin kuin aiemmin hänen isänsäkin, konkurssin tehnyt ja kaiken omaisuutensa menettänyt kuorma-autoilija, menettivät kasvonsa, toinen konkreettisesti, toinen kuvaannollisesti, silti hyvin raskaita kokemuksia molemmat. Oivaltavaa kirjailijalta on yhdistää nämä kaksi asiaa ja suomalaisen miehen tunne-elämän kokemukset eri aikoina ja luoda niistä uutta merkitystä. Myös äidin kokemukset elämän raskaudesta ja yksin jäämisestä liittyvät samaan jatkumoon.
Oksanen kytkee sairauskertomuksensa ja lapsuusperheen traumat ja kipupisteet mielenkiintoisella tavalla yhteen. Hän kysyy, mikä lopulta on tärkeää, mitä jää jäljelle, kun ihminen riisutaan paljaimmilleen, niin että ollaan jo lähtökuopissa tuonpuoleiseen, ja vastaakin siihen omalla tavallaan; toisen ihmisen läheisyys, kosketus ja se, että ei jää yksin, vaikka kaikki näyttää, tuntuukin olevan mennyttä, mutta henki on vielä tallella.
Aidosta, epäitsekkäästä lähimmäisenrakkaudestahan tässä puhutaan suomalaisen miehen jäyhällä aksentilla. Sen vuoksi tuo otsikkoon liitetty kysymysmerkki haluaakin kyseenalaistaa kasvojensa menettämisen, kun lukijan mieleen nousee vain vahva kokemus kasvojensa takaisin saamisesta.
