Petri Tammisen uusin teos Meriromaani kertoo nuoren kapteenin, Vilhelm Huurnan, tarinan. Tammisen hirtehisen tyylin tapaan Huurna, joka ei ole penaalin terävin kynä, tietenkin sössii vähän joka lähdön ja upottaa ensin paikallisen tohtorin veneen, myöhemmin sen jälkeen prikin ja vanhan kuunarin toinen toisensa jälkeen. Ei paljoa onni hymyile tälle Don Quijotelle, joka silti urhoollisesti ratsastaa aallokossa ennemmin tai myöhemmin uppoavilla laivoillaan peitsi tanassa. Ei ole Huurna tainnut kuullut vanhaa, kiinalaista sanalaskua: Vesi kannattelee venettä, vesi kaataa veneen.
Huurna on mies, jonka kohtalon sinetöi äitimuorin lempeä lausahdus ”jonain päivänä Vilhelm purjehtii maailman merillä laivan kapteenina” ja isän toteamus, että ”merellä saa suuria ajatuksia”. Vilhelmin mielestä vielä aikuisenakin hänessä on kapteenia vain äidin sanat. Mutta jos asiaa puhutaan, eikö aika monen ihmisen ammatinvalinta sittenkin liippaa aika läheltä Vilhelmin ammatinvalinnan perusteita?
Tamminen taitaa ihan tahallaan viedä lukijan ajatukset Volter Kilven romaaneihin, joissa pitkistä merenvahapiipuistaan ja harvoista lausahduksistaan tutut isännät puhuvat merenkulusta ja siihen liittyvästä riskistä. Kun Vilhelm nyt on ryhtynyt merimieheksi, hän on sitä laivoja varustavien isäntien mielestä, vaikka paatit uppoaisivat alta joka lähdössä. Onneksi sentään vakuutukset korvaavat pahimmat vahingot, niin että Vilhelmin vaihteleva ura saa aina jatkoa.
Kirjan luettuaan ei voi taas kuin ihmetellä, mikä ihme Tammisen kirjoissa naurattaa, kun tämäkin on aika traaginen tarina. Vai onko vain niin, että elämä itsessään on niin tragikoomista, että siitä selviää usein vain nauramalla kipeimmissä kohdissa?
