Paavo Kettunen, teologian tohtori Itä-Suomen yliopistosta, on kirjoittanut Häpeästä hyväksyntään –kirjan (Kirjapaja, 2014), jossa hän käsittelee erilaisia häpeäntunteita ja puhuu häpeäteologian tarpeesta. Hän mainitsee teologisen tutkimuksen kaksi suurta vaikuttajaa, kirkkoisä Augustinuksen (354-430) ja kirkkoisä Irenaeuksen ( n. 130-202), ja kertoo heidän ajattelutapojensa erilaisuudesta.
Augustinuksen vaikutuksena on Kettusen mukaan ollut se, että kristillisessä teologiassa on korostettu enemmän syyllisyyttä kuin häpeää. Paratiisin ihmiset oli luotu täydellisiksi, mutta he olivat tottelemattomia ja sen takia ansaitsivat rangaistuksen. Kettusen kirjan mukaan Irenaeus taas ajatteli, että ihmistä ei luotu täydellisyyteen, vaan vasta maailma oli ihmiselle kasvun ja kehittymisen paikka. Sen vuoksi syntiinlankeemus ei ollut ihmiselle kapinaa, vaan halua kasvaa lapsesta aikuiseksi ottamaan vastuuta ja tekemään moraalisia valintoja. Jumalan huuto syntiinlankeemuksen jälkeen: - Adam, Adam, missä sinä olet? voidaan siis Kettusen mukaan tulkita mainittujen kirkkoisien ajattelun perusteella kahdella tavalla; joko nuhteluna tai kaipaavana ja huolehtivana kutsuhuutona.
Kaipauksesta kontaktissa ja vuorovaikutuksessa olemiseen ihan perustarpeena Kettunen puhuu viitaten myös psykoanalyyttistä häpeän syntyteoriaa käsitelleisiin Pentti Ikoseen ja Eero Rechardtiin. Kettunen toteaa syyllisyysteologian korostuvan silloin, kun keskipisteenä ovat teot ja toiminta, häpeäteologian taas silloin, kun keskeistä on ihmisen oleminen, vierellä kulkeminen ja asioiden jakaminen. Mielenkiintoista oli lukea myös Kettusen ajatuksia myönteisestä, elämää suojelevasta häpeästä, häveliäisyydestä, hienotunteisuushäpeästä ja niiden puutteen aiheuttamista vaurioista ihmiseen ja lopulta myös siitä, miten näitä vaurioita voidaan korjata sekä asiantuntijavoimin että jopa ihan arkisessa kohtaamisessa.
