Matti Rönkä on jäänyt hieman vieraaksi kirjailijaksi, ehkä senkin vuoksi, että niin on mielletty hänet enemmän dekkarigenren mieheksi. Nytpä tartuttiin kuitenkin hänen tänä vuonna ilmestyneeseen uusimpaan romaaniinsa Eino, joka eroaa Röngän aikaisemmasta tyylilajista kuvaamalla iäkästä ja sotia käynyttä suomalaista miestä.
Romaani on kertomus kolmen sukupolven miehistä, jotka tiukan paikan tullen pitävät aina perheen puolta. Mutta se on ennen kaikkea toteamusta siitä, että kaikki elämässä koetut ikävät asiat jättävät jälkensä ja niiden kanssa täytyy päästä sovintoon voidakseen elää myöhemmin tasapainossa itsensä kanssa. Mukavien kokemustensa kanssahan aina pärjää. Tappaa tai tulla tapetuksi, pyytää ja saada tekonsa anteeksi, rakastaa ja tulla hylätyksi, rakastaa ja tulla hyväksytyksi, näitä asioita Rönkä tarkkanäköisesti pohtii teoksessaan kaukopartiomies Einon suulla.
Pojanpoika, nuori Joonas, saavuttaa Einon, Ukin luottamuksen, kun taas poika, Joonaksen isä, asioita liian läheltä seuranneena on aikanaan kapinoinut isäänsä ja tämän arvomaailmaa vastaan. Hiljalleen Joonakselle alkaa avautua Ukin maailma ja hänen sodanaikaiset ja sen jälkeen siviilissä tapahtuneet koettelemuksensa. Tämän vuoksi Joonas haluaisi tietää mahdollisimman paljon Ukin elämästä varsinkin tämän sairauden ensimmäisten oireiden tultua esiin.
Sodan aikana tapahtuneiden ikävien asioiden kannalta muistamattomuus voi olla jopa armeliastakin, mutta jos tapahtumat ovat piirtäneet tarpeeksi syviä muistijälkiä kokijan tajuntaan, ne ponnahtavat sieltä tilaisuuden tulleen tietoisuuteen ja vaativat käsittelyä. - Valheella on lyhyet jäljet, mutta muistilla pitkät, sanoo vanha kansa ja tietää.
"Minä olen kävellyt 90 vuotta. Kyllä minä reissuistani vastaan", sanoo Ukki.