Your Custom Text Here
Amerikkalaisen Lorna Simpsonin (s. 1960) ajatuksia herättäviä taideteoksia on esillä Serlachius-museo Göstassa Mäntässä. Tämä Simpsonin ensimmäinen Pohjoismaissa esillä oleva näyttely on avoinna 13.5. - 8.10.2023 välisen ajan. Näyttelyn on yhteistyö sveitsiläisen Kunstmuseum Thunin kanssa ja sen on kuratoinut Laura Kuurne. (www.serlachius.fi)
Lorna Simpson: Woman on Snowball, 2018
Joonatan Tolan (s.1983) uusin romaani Hullut ihanat linnut tapahtuu osin sekä nykyajassa - teoksen aikuinen kertoja odottaa avopuolisonsa kanssa lasta - että takaumina, joissa eletään kertojan lapsuudessa. Tolan aiemmassa romaanissa Punainen planeetta kerrotaan siinäkin lapsuusajasta. Kirjoittaja toteaa, että näissä hänen teoksissaan on kyse fiktiivisestä sarjasta, joka on osin saanut vaikutteita todellisuuden tapahtumista.
Hullut ihanat linnut -kirjan kertomuksessa perheen neljä alaikäistä lasta sinnittelee taiteilijaisän kuoltua arjessa päivä kerrallaan hoitaen samalla pyörätuoliin joutunutta, otteensa menettämässä olevaa äitiä. Lasten osana on osin äidistä huolehtimisen ja arjen pyörittämisen ohella sosiaaliviranomaisten puijaaminen, jotta perhe ei hajoaisi. Sen vuoksi äidille pitäisi nopeasti löytää uusi mies. Tapahtumat johtavat toisesta toiseen, ja lapset kulkevat virran mukana.
Tämä teos, kuten Tolan edellinenkin, kuvaa hyvin arjen haasteiden ja selviämisen ohella lasten lojaaliutta omalle perheelleen kotioloista huolimatta. Apua tuomaan tullut viranomainen nähdään usein lähinnä uhkana perheen hajoamiselle. Sosiaaliviranomaisilla ja alan asiantuntijoilla voikin olettaa olevan erittäin vaativa tehtävä herkällä korvalla ja silmällä kuunnella ja tarkkailla lasten toimintaa erilaisissa perhetilanteissa ja yrittää löytää lasten ja perheen kannalta paras mahdollinen ratkaisu. Fiktion keinoin painavaa asiaa kerrotaan näissä romaaneissa.
Högforsin ruukki ja Suomen valimomuseo Karkkilassa
Suomen valimomuseo, kuva: Kirjatimpuri
Suomen valimomuseo, kuva: Kirjatimpuri
Suomen valimomuseo, kuva: Kirjatimpuri
Högforsin perinteinen patamalli 1950-luvulta, Suomen valimomuseo, kuva: Kirjatimpuri
Nurmesniemi-sarjan patoja ja pannuja, suunnittelija Antti Nurmesniemi (1927–2003), Suomen valimomuseo, kuva: Kirjatimpuri
Högforsin ruukkialuetta, kuva: Kirjatimpuri
Billnäsin ruukki, kuva: Kirjatimpuri
Fiskarsin ruukki, kuva: Kirjatimpuri
Anne Tylerin (s. 1941) uusin suomennettu teos Palmikko (The French Braid) kertoo Garrettien perheen tarinaa 1950-luvulta aina 2020-luvulle aina koronapandemiaan saakka.
Garrettit ovat perhe: isä, äiti, kaksi teini-ikäistä tytärtä ja pikkuveli, jolla ei juurikaan ole tekemistä toistensa kanssa eikä erityistä mielenkiintoakaan toistensa tekemisiin. Vanhemmat odottavat vain, että lapset aikuistuvat ja lähtevät kotoa, ja lapset taas, että pääsevät pois kotoa elämään omaa elämäänsä. Sen jälkeen heillä ei tarvitsisi olla mitään yhteyttä toisiinsa. Vaan kuinkas käykään?
Iän kertyminen tuottaa usein korkoa korolle ja synnyttänee kirjailijoillekin näkökulman avaruutta ja syy–seuraus -suhteiden hiljalleen avautuvaa ymmärtämistä. Sen lisäksi tarvitaan tietenkin kyky kirjoittaa siitä kaikesta kiinnostavasti, kuten Palmikkokin todistaa. Kirjan on suomentanut Markku Päkkilä.
Anne Tyler liittyy mainiosti siihen konkarien, esimerkiksi Annie Ernaux’n (s. 1940) ja Deborah Levyn (s. 1959) edustamaan kirjailijoiden joukkoon, jotka hahmottavat teoksissaan laajoja, vuosikymmeniä käsittäviä kokonaisuuksia.
Kahdeksankymppinen Harrison Ford se vain jaksaa seikkailla sankariarkeologina elokuvassa Indiana Jones and the Dial of Destiny. Tällä kertaa etsitään toista puolikasta Arkhimedeen kellotauluun, mutta tietenkin vastassa ovat myös roistot, joiden kanssa sankari joutuu välttämättä koviin kahnauksiin.
Leffan alkuosa tapahtuu vuonna 1944, toisen maailmansodan loppumisen aikoihin, ja siihen elokuvassa on käytetty tekniikkaa, jolla Fordin ulkonäköä on muokattu nuoremmaksi. Varsinainen tarina on vuodelta 1969, jolloin Ford esiintyy ikäisensä näköisenä. Leffan budjetiksi on mainittu huima summa euroja, joten saa teos pyöriä pitkään ennen kuin tuottaja on omillaan. Käväisee mielessä, kuinka monta vähän pienemmillä tehosteilla tehtyä elokuvaa kyseisellä rahalla olisi saatu aikaan.
Elokuvassa on väkivaltaa, jota on pakko joskus katsoa sormien välistä, mutta on siinä myös huumoria, vitsikkyyttä ja hauskoja toiminnallisia kohtauksia, joista tietää katsovansa seikkailuleffaa ja jatkumoa aiempaan. Ehkä yhden takaa-ajon olisi voinut jättää vaikka poiskin tarinan siitä kärsimättä.
Elokuvan ovat käsikirjoittaneet John-Henry ja Jez Butterworth, David Koepp sekä James Mangold. Pääosassa on Harrison Ford, Helenan roolissa on Phoebe Waller-Bridge ja tarinan pahiksena Mads Mikkelsen. Elokuvan on ohjannut James Mangold. Leffa käytiin katsomassa viihtyisässä Karkkilan Kino Laikassa.
Kino Laika, Karkkila
Laatokan Karjalasta, Impilahden Pitkärannan kylästä kotoisin oleva taidemaalari Grigor Auer (1882–1967) pääsi nuorena taiteen pariin ja opiskelemaan sitä muutettuaan Pietariin isoveljensä luokse. Auer tunnetaan erityisesti kotiseutunsa Karjalan maisemien kuvaajana, vesiväritöistään ja myös kukka-aiheistaan. Auer joutui elämänsä aikana jättämään kotinsa monta kertaa ajan epävakaiden olojen vuoksi. Maalaustyön lisäksi hän työskenteli myös konservaattorina.
Auerin näyttely Taidemuseo Eemilissä Lapinlahdella on avoinna 20.5.2023–24.9.2023. https://www.eemil.fi/nayttelyt/
Taidemuseo Eemil, Lapinlahti
Taannoin (KT 15.6.2023) Suolahden Wanhan Aseman esittelyn yhteydessä mainittiin Juhani Aho, josta aseman historiikissa todettiin, että hän kävi asemalla monta kertaa. Mutta mistä syystä?
Tuo asia selvisi yllättäen, kun avattiin kirjaston vanhojen kirjojen myynnissä ollut Juhani Ahon Kalastusperinneseura ry:n julkaisema teos Kirjamies Juhani Aho kalamiehenä. Kirjassa kerrotaan, miten vakavissaan Aho (1861–1921) jo lapsena Iisalmessa alkaneeseen harrastukseensa suhtautui. Viidenkympin korvilla, jo tunnettuna kirjailijana, hän oli löytänyt Keski-Suomen Viitasaarelta Huopanankosken, jonne hän palasi kalastamaan joka kesä pitkiksi viikoiksi elämänsä päättymiseen saakka.
Miten Suolahti tähän liittyy? Kalastusmatkoille mennessään Aho matkusti ensin junalla Suolahden asemalle ja jatkoi siitä höyrylaivalla Viitasaarelle. Suolahden asemapäällikkönä toimi silloin Rudolf Ahonius (1865–1933), hänkin innokas kalastaja. Hänestä tuli yksi Ahon lähimmistä kalalavereista ja Ahoniuksen rouvasta ajan mukaan ainakin osin, kalasaaliin jatkojalostaja. Akseli Gallen-Kallela (1865–1931), joka Suolahden aseman yhteydessä myös mainittiin, neuvoi Ahoniukselle valokuvausta, ja ehkä siksi Huopanankosken vanhoista säilyneistä kuvista monet ovat Ahoniuksen ottamia.
Teos tuo esille myös aikaan ja perhokalastukseen liittyvän tärkeän ammattiryhmän, joka koostui paikallisista pojista, nimittäin haavipojat. Haavipojan tärkeä tehtävä oli haavistaa kalastajan väsyttämä saalis koskesta niin, että se ei päässyt karkuun. Minkähän laista palkkaa näille haavipojille mahdettiin aikoinaan maksaa vai oliko se vain kunniatehtävä?
Teoksen mukaan Aho oli aikoinaan merkittävä vaikuttaja koko maata koskevissa kalastusasioissa. Hän ymmärsi itse ja tähdensi muillekin, että kalakantoja ja luonnon maisemia on suojeltava ja hoidettava ja otti kantaa siihen monin eri tavoin. Kirjoituksissaan Aho pohti myös urheilukalastuksen eettisiä ongelmia, joista jo siihen aikaan keskusteltiin lähinnä englanninkielisessä kalastusmaailmassa.
Ann-Luise Bertellin (s. 1971) vuonna 2022 suomeksi ilmestynyt romaani Ikävän jälkeen (Vänd om min längtan) on ensimmäinen osa fiktiivisestä Botnia-sukutrilogiasta, jonka muut osat ovat Oma maa (Heiman) ja Ikuinen kaipuu (Glöm bort din saknad). Kaikki teokset on suomentanut Vappu Orlov.
Ikävän jälkeen -romaanissa ikääntynyt, mieleltään hauras ja menneisyydessä elävä, monia vaiheita elämässä kokenut Maria Alina, kirjoittaa kirjeitä meren takana asuvalle tyttärelleen Lidialle. Hän toivoo, että tytär ymmärtäisi jotain siitä, millaisia ratkaisuja hänen äitinsä joutui elämässään tekemään. Maria muutti nuorena veljensä perässä Pohjanmaalta Kanadaan, mutta palasi toisen miehensä ja lastensa kanssa sotien jälkeen takaisin kotiseudulle. Tytär Lidia jäi Kanadaan. Ikävän jälkeen sai ruotsiksi ilmestyessään Svenska YLEn kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016.
Oman maan keskeinen henkilö on Elof, jonka vaiheita seurataan sisällissodan muistoista 1980-luvulle. Elof jää kymmenvuotiaana orvoksi ja joutuu muuttamaan kotitilaltaan isovanhempiensa luokse pikkuveljensä Ivarin kanssa. Viidentoista iässä hän joutuu lähtemään työelämään, käy myöhemmin armeijan ja osallistuu toiseen maailmansotaan. Sieltä päästyään hän perustaa perheen ja palaa kotitilalle sitä viljelemään. Oma maa oli ehdolla Finlandia- ja Runeberg-palkinnon saajaksi vuonna 2020.
Ikuinen kaipuu, trilogian viimeinen osa, kuvaa toisen tyttären silmin Marian, Rikardin ja heidän lastensa Kanadasta Suomeen palaamisen haasteita. Vaikka Rikard oli haaveillut Suomeen paluusta, muutto sodanjälkeiseen maahan oli perheelle iso koettelemus; moni asia oli muuttunut. Sopeutuminen alkeellisiin oloihin pani yhteiselämän koetukselle. Pienen ja sisäänpäin kääntyneen maalaiskylän ilmapiiri oli ahdistava mutta omalla laillaan myös turvaa antava; oltiinhan omien parissa.
On lähdettävä kauemmas, jotta voi nähdä lähelle, sanotaan. Moni kotiseudultaan lähtemään joutunut tietää, että kun kerran on lähtenyt, paluu on vaikeaa. Jos palaakin joskus takaisin, ei ole enää sama ihminen, joka lähti eikä kotiseutukaan ole enää sitä, mitä muistoihin oli tallentunut. Kotiseutunsa pakolla jättämään joutuneista moni kuuluu suureen epämääräisen ikävän, kaipuun ja etsinnän täyttämien ihmisten heimoon. Tästä Bertell kirjoittaa. Uskottavasti.
kuva: Kirjatimpuri
”Elämäni mittaan olen tuntenut vain kourallisen ihmisiä, jotka ovat todistaneet onnellista lapsuutta, kaikki loput ovat olleet selviytyjiä, kaikille on annettu kaikkea liian paljon tai liian vähän, elämä on pitkä toipumisprosessi lapsuudesta.”
Näin hyytävää tekstiä suoltaa kirjassa uudelle miehelleen Artille israelilainen Joela, jonka ainoa tytär Lea on parikymppisenä lähtenyt kotoaan eikä ole palannut. Vain välikäsien kautta hän on ilmoittanut äidille matkustelevansa maailmalla ja voivansa hyvin. Sattumalta Joelan tuttava kuvittelee nähneensä Lean lapsineen matkallaan Hollannissa ja kuvaa tapahtumaa Joelalle. Näin Joelan onnistuu saada tieto tyttären olinpaikasta, jossa tytär onkin asunut miltei lähdöstään saakka.
Miksi tytär on aikuiseksi tultuaan paennut kotoaan ja halunnut eristäytyä perheestään, vaikka häntä on pidetty kotona kuin kukkaa kämmenellä koko hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajan? Se on kysymys, joka Joelaa on alkanut vaivata hänen saatuaan tiedon tyttären perheen asuinpaikasta. Mikä tyttären ja vanhempien suhteessa meni pieleen?
Pienet vihjeet tyttären kasvaessa ja Joelan kommentoidessa tapahtumia antavat osviittaa siihen, mitä syitä voisi olla lähdön taustalla. Vastausta kysymykseen ei pureskella valmiiksi, mikä on lukijalle aina kiitollista; havaita itse tehtyyn ratkaisuun johtaneet syyt ja tapahtumat.
Hila Blumin (s. 1969) romaanin Kuinka rakastaa tytärtään (Ech le’ehov et bitech) on heprean kielestä suomentanut Minna Tuovinen.
Suolahden Wanha Asema valmistui vuonna 1898. Siellä lastattiin vesistöjä pitkin tuotu puutavara juniin ja kuljetettiin tehtaille. Nykyisin Wanhalla Asemalla järjestetään erilaisia tapahtumia ja vierailuja ja tarjolla on myös kahvila- ja ravintolapalveluja hulppeassa asemahallissa. Alueella on myös Keitele-museo, Perinnetelakka ja Tapio Junnon Lastaajat-veistos. Historiikissa kerrotaan, että Akseli Gallen-Kallela oli tuttu vieras asemapäällikön kotona. Muitakin ajan kuuluisuuksia, kuten kirjailija Juhani Aho, paikkaan on liitetty.
Aseman kiinnostavasta historiasta enemmän: https://fi.wikipedia.org/wiki/Suolahden_Wanha_Asema, https://visitjyvaskyla.fi/kohteet/suolahden-wanha-asema/, https://aksa.fi/suolahden-asema-120-vuotta-varikas-historia-pahkinankuoressa.
Suolahden Wanha asema, Asematori 1, Suolahti, suunn. arkkitehti Bruno Granholm, valmistui vuonna 1898
Café Möljä, Suolahden Wanha Asema
Café Möljä, Suolahden Wanha Asema
Junno Tapio (1940–2006): Lastaajat, 1982, Asematori, Suolahti
VB-valokuvakeskus, Kuopiossa Kuninkaankadulla toimineen valokuvaajan Victor Barsokevitschin (1863–1933) mukaan, on tuonut kesän 2023 ajaksi (9.6.-15.10.2023) näytteille amerikkalaisen Spencer Tunickin (s. 1967) jo yli 30 vuoden ajan kuvaamia, suurissa ryhmissä esiintyvien alastomien ihmisten installaatioita. Tunickin ottamissa valokuvissa osallistujat ovat julkisessa tilassa ja niihin osallistuminen perustuu aina vapaaehtoisuuteen. Tunickilla on toive, että ihmiset hänen töidensä kautta osaisivat katsoa ihmiskehoa toisin kuin on tapana, ennen kaikkea taiteen näkökulmasta.
Edellisen kerran Tunick on kuvannut Suomessa Helsingissä vuonna 2002. Näitä kuvia on esillä myös tässä näyttelyssä. Tänä vuonna heinäkuun 15. päivänä Tunick toteuttaa Kuopiossa tapahtuvan installaation, joka tulee myöhemmin näytteille VB-valokuvakeskukseen. https://vb-valokuvakeskus.fi
Spencer Tunick: New York (Brooklyn Bridge), 1996
Spencer Tunick: Finland (Helsinki), 2002
Ville-Juhani Sutisen kirjoittama teos Vaivan arvoista – Esseitä poikkeuskirjallisuudesta on syntynyt koronan jyllätessä Suomenkin maaperällä. Se käsittelee kolmeatoista tuhannesta noin kahteentuhanteen sivua sisältävää kirjaa, jotka Sutinen luki koronan aikaan. Mukana luetuissa oli esimerkiksi lähemmäs 2000-sivuinen Ilja Ehrenburgin teos Ihmisiä, vuosia, elämää (alkup. Ljudi, godi, zizn, suom. Juhani Konkka).
Esseissään kirjoittaja pohtii, millaisia nämä poikkeusaikana luetut poikkeuskirjallisuuden edustajat sisällöltään ovat. Poikkeuskirjallisuuden keskeisenä arvona hän pitää sitä, että ”niiden kanssa voi ajoittain kokea sellaisia nautinnon ja ymmärryksen hetkiä, joita ei ole mahdollista tavoittaa lukiessaan konventioiden mukaista romaania.”
Sutinen toteaa: ”Monet kertoivat saaneensa lohtua tai toivoa erityisaikana lukemistaan kirjoista. Suurin osa tutkimistani kirjoista ei anna mitään sellaista, vaan ne esittävät ihmisen ja elämän usein synkässä tai naurettavassa valossa. Teennäisen tsemppihengen sijaan ne tarjoavat maailmoja – hyviä tai pahoja, mutta ennen kaikkea avaria ja vaivalla rakennettuja – joihin saattoi aikuisena uppoutua samaan tapaan kuin lapsena upposi satuihin.”
Kun tällaisen luku-urakan jälkeen herää kysymys, oliko se vaivan arvoista, tämä teos ainakin tuntuu sanovan, että oli.
Sutinen Ville-Juhani: Vaivan arvoista – Esseitä poikkeuskirjallisuudesta
Annie Ernaux’n (s. 1940), vuonna 2022 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen kirjailijan, teos Tapaus (L’événement) on, kuten muutkin Ernaux’n kirjoittamat teokset, minä-kertojan suulla kerrottu tapahtuma ja se on julkaistu vuonna 2000. Tapaus on rankka kuvaus, joka käsittelee nuoren opiskelijanaisen suunnittelemaa ja toteuttamaa raskauden keskeyttämistä aikana, jolloin se oli laitonta ja rikos. Suomeksi teoksen on kääntänyt Lotta Toivanen ja käännös on vuodelta 2023. Teokseen pohjautunut elokuva valmistui vuonna 2022.
Kirjan tapahtuma-aika on 1960-luvun alkupuoli Euroopassa, aikana, jolloin ei-toivotun raskauden ajateltiin pilaavan nuoren ja opintojaan vielä suorittavan naisen tulevaisuuden. Yksityiskohtaisen tarkasti Ernaux kuvaa niitä kauhutunnelmia, yksinäisyyden kokemusta, syyllisyyttä ja pelkoja, joita kirjan kertoja kokee huomattuaan tilansa. Ernaus kuljettaa lukijansa tuntemaan samanlaisia tuntemuksia ja tilanteen vaikeutta; teos käsittelee myös siihen liittyviä ristiriitoja ja se, millaisia kaksinaismoralistisia käsityksiä siihen liittyy.
Teoksen lopussa kirjailija minä-kertojan suulla toteaa: ”Olen nyt pukenut sanoiksi sen, mikä on minulle äärikokemus elämästä ja kuolemasta, ajasta, moraalista ja tabuista, laeista, ja koin sen alusta loppuun kehoni kautta.”
Annie Ernaux on esiintynyt aiemmin Kirjatimpurin palstoilla 1.8.2021 (Vuodet,) 28.1.2023 (Isästä äidistä) ja 6.10.2022 Nobel-palkinnon saatuaan.
Tuli tuttu kevätkulta. / Lumen alta pistää multa.
Puro pulppuva rinteillä tanssia saa. / Kevätriemua laulavi ilma ja maa.
Jo ääretön taivaskin seestyy / ja lämpimän aika eestyy
ja tuulikin tuoksuja tuo.
Taasen soivat vaskikellot. / Lämpöön elpyy oraspellot.
Sirot kukkaset nostavat pienoisen pään. / Sinisirkkuset soittavat niemissään
ja nurkkihin lehväisen orren / vie peipponen mättäältä korren
ja mökkinsä pystyttää.
Nyt on soilla, mailla juhlaa. / Päivä säteitänsä tuhlaa.
Ukko nuortuvi niin kuni harmaja puu, / poian posket ne kauniiksi ruskettuu.
Soi loilotus, luikku jo raikuu / ja kunnaat ne kummasta kaikuu,
kun käkönen kummulla soi.
Aidan luona kiiltää kuokat, / karhit, kanget, hevosluokat.
Jyvän toivoen heittävi multaan mies: / "Sadon runsahan pellosta saan, kukaties!"
Noin miettii ja auraansa tarttuu, / jo toivosta voimia karttuu.
Hän katseensa taivohon luo.
"Tuli tuttu, vanha tuttu, / yllä uusi nurmen nuttu!"
Pieni Erkkikin laulavi innoissaan / talon karjoja aamulla kaitessaan;
taas leppätorvea koittaa / ja metsälle mieliksi soittaa,
kuin talvea ollut ei ois!
Larin Kyösti (Kyösti Larson, 1873-1948): Tuli tuttu, vanha tuttu!
kuva: Kirjatimpuri
Ateneum valmistui arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelemana vuonna 1887 ja avattiin yleisölle seuraavana vuonna. Torilta katsottuna Ateneumin päätykolmion alapuolella lukee kissankokoisin kirjaimin CONCORDIA RES PARVAE CRESCUNT, ’sovussa pienet asiat kasvavat’, joka on hyvä muistaa vielä tänäkin päivänä. Muutenkin uusrenesanssia edustava talo on komeaa katsottavaa. Lisää tietoa Ateneumista löytyy osoitteesta www.ateneum.fi.
Ateneumin kolmannessa kerroksessa on kesän aikana (5.5.–17.9.2023) esillä taidemaalari Albert Edelfeltin (1854–1905) laaja näyttely, joka on ollut aiemmin esillä Pariisissa ja Göteborgissa. Näyttelyyn on saatu teoksia eri taidemuseoista ja yksityiskokoelmista, joten ennen näkemättömiä Edelfeltejäkin voinee löytyä. Näyttelyn ovat kuratoineet Ateneumin amanuenssit Anne-Maria Pennonen ja Hanne Selkokari.
Albert Edelfelt: Kesäilta, 1883
Albert Edelfelt: Virginie, 1883
Patti Smithin - taiteiden melkoisen moniottelijan: Ihan kakaroita, M Train, Apinan vuosi, Horses-albumi jne. - kamera on räpsinyt tiuhaan ja otoksista Smith on julkaissut vuoden jokaisen päivän kattaman kokoelman Päivien kirja (A Book of Days). Graafinen suunnittelu on Debbie Glassermanin. Tekstit on suomentanut Antti Nylén.
Päivien kirja perustuu 366 etupäässä mustavalkoiseen valokuvaan, jotka Smith on ottanut Polaroid Land 250 -pakkafilmikamerallaan, ja teksteihin, joilla Smith on täydentänyt kuviaan. Niiden mukana lukija pääsee mukaan omaperäiselle matkalle Smithin kanssa, samalla kertaamaan yleistietoaan taiteen ja tieteen klassikoista ja tutustumaan uusissa ja hieman tavallista erikoisemmissa kohteissa piilevään viehätykseen. Matkailu avartaa, ja Smithin kuvien avulla siitä voi nauttia ihan kotisohvalla ja ilmastoa säästellen.
Nyt taitaa olla H-hetket käsillä, jos aikoo harrastaa viherpeukalointia kohtalaisen onnistuneesti tänä kesänä omalla parvekkeella, pihalla, puuhapalstalla tai keittiön ikkunalaudalla. Onneksi ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen, vaan voi kysyä tietävämmiltä neuvoa.
Kirsi Tuomisen Kysy puutarhurilta – Ammattilaisen parhaat vinkit puutarhaan ja parvekkeelle antaa neuvoja sekä parvekeviljelyyn että pihan suunnitteluun keväästä myöhäiseen syksyyn ja kasvien talvehtimiseen saakka. Kirjassa on ohjeita kompostin perustamisesta ja hoidosta tuholaisten torjuntaan, ekologisen puutarhan perustamiseen ja kasvien lisäämiseen, joten vinkkiosastossa löytyy. Teoksen sisältö on koottu kotipuutarhurien Tuomiselle esittämien kysymysten perusteella.
Reima Flyktmanin runsaasti kuvitettu Helppo puutarhakirja sisältää kirjoittajan mukaan ”kaiken olennaisen tiedon yleisimpien kasvien kasvattamiseen ja hyödyntämiseen”. Kirja lähtee liikkeelle perusteista, jotka tarvitaan suunniteltaessa viljelyä avomaalle tai kasvihuoneeseen. Juuresten ja yrttien kasvattamisen lisäksi annetaan ohjeita marjojen, hedelmien ja kukkien viljelystä. Kirjan loppupuoli esittelee puutarhassa viihtyviä eläimiä, joista ainakaan jäniksiä tai tuhohyönteisiä ei kasvimaalle erityisesti kaivattaisi.
© KIRJATIMPURI 2014