”Elämäni mittaan olen tuntenut vain kourallisen ihmisiä, jotka ovat todistaneet onnellista lapsuutta, kaikki loput ovat olleet selviytyjiä, kaikille on annettu kaikkea liian paljon tai liian vähän, elämä on pitkä toipumisprosessi lapsuudesta.”
Näin hyytävää tekstiä suoltaa kirjassa uudelle miehelleen Artille israelilainen Joela, jonka ainoa tytär Lea on parikymppisenä lähtenyt kotoaan eikä ole palannut. Vain välikäsien kautta hän on ilmoittanut äidille matkustelevansa maailmalla ja voivansa hyvin. Sattumalta Joelan tuttava kuvittelee nähneensä Lean lapsineen matkallaan Hollannissa ja kuvaa tapahtumaa Joelalle. Näin Joelan onnistuu saada tieto tyttären olinpaikasta, jossa tytär onkin asunut miltei lähdöstään saakka.
Miksi tytär on aikuiseksi tultuaan paennut kotoaan ja halunnut eristäytyä perheestään, vaikka häntä on pidetty kotona kuin kukkaa kämmenellä koko hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajan? Se on kysymys, joka Joelaa on alkanut vaivata hänen saatuaan tiedon tyttären perheen asuinpaikasta. Mikä tyttären ja vanhempien suhteessa meni pieleen?
Pienet vihjeet tyttären kasvaessa ja Joelan kommentoidessa tapahtumia antavat osviittaa siihen, mitä syitä voisi olla lähdön taustalla. Vastausta kysymykseen ei pureskella valmiiksi, mikä on lukijalle aina kiitollista; havaita itse tehtyyn ratkaisuun johtaneet syyt ja tapahtumat.
Hila Blumin (s. 1969) romaanin Kuinka rakastaa tytärtään (Ech le’ehov et bitech) on heprean kielestä suomentanut Minna Tuovinen.
