Sukella silmät auki

Laura Lähteenmäen (s. 1973) romaani Sukella silmät auki sovittanee Jyllannin niemimaan dyynimaisemaa ja Pohjanmeren arvaamattomuutta yhteen perheen sisäisten ristiriitojen ja salaisuuksien kanssa. Teos jakaantuu kolmeen osaan: Pintajännite, Pohjavirtaus ja Rantamatala, jotka symboloinevat myös ihmisten välisiä jännitteitä.

Minä-kertoja on yhdessä pienen tyttärensä kanssa matkustanut Tanskan dyynirannikolle tarkoituksenaan kirjoittaa siellä oleskelunsa aikana kirja edesmenneestä isästään. Tämä tehtävän on antanut isän kumppani Liisa. Kirjoittamisen pyrkimyksenä on korjata isän aikanaan saamatta jäänyt arvostus.

Kertoja on asunut lapsuutensa opettaja-isän kanssa koulun asuntolassa, jossa isä on samaan aikaan yrittänyt työn ohella suorittaa jatko-opintojaan. Isän keskeneräistä tutkimusta lukiessaan tytär löytääkin yllättäen isän papereiden kääntöpuolelta päiväkirjan. Sitä lukiessaan hän joutuu palaamaan omiin lapsuusmuistoihinsa ja kokemuksiinsa isän kanssa eläessään. Mieltä askarruttaneet kysymykset ja vaikeiksi koetut muistot saavat lopulta mahdollisuuden tulla ainakin osin vastatuiksi ja ymmärretyiksi.

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki

Pikkutimpuri: Kettu ja hiljaisuus

Kettu ja hiljaisuus kertoo ketusta, jolla on hyvin herkät korvat. Kettu kärsii melusta ja erilaisista elämän äänistä ympärillään ja yrittää suojautua niiltä. Se päättää lähteä etsimään hiljaisuutta. Reetta Niemelän kirjoittama ja Eri Shimatsukan kuvittama lämminhenkinen kirja sopii kaikenikäisille lukijoille vauvasta vaariin.

Reetta Niemelä ja Eri Shimatsuka: Kettu ja hiljaisuus

Naisvankilan pomo

Vanajan vankilan johtaja Kaisa Tammi avaa lukijalle ammatillista elämäntarinaansa kirjassaan Naisvankilan pomo. Hän kertoo, miten hän päätyi jo opiskelija-aikoinaan vankilaan töihin ja kuinka työ haastavassa ympäristössä vei mennessään. Yksi syy siihen oli se, että Tammi oli huomannut, miten paljon kehitettävää, haastetta ja tehtäväsarkaa työstä löytyisi.

Lapsuuden ympäristö Espoon Matinkylässä auttoi näkemään köyhyyden, osattomuuden ja syrjäytymisen seurauksia erityisesti nuorten ja haavoittuvassa asemassa olevien tyttöjen ja naisten elämään. Psykologin koulutuksen omaavana ja taustastaan johtuen Tammella on ollut osaamista ymmärtää yksilön taustoja ja tunne-elämää ja myös niiden vaikutusta tehtyihin rikoksiin. Kaikkia ihmisiä - myös jonkin rikoksen tehneitä - koskeva inhimillinen kohtelu on Tammen arvomaailman mukaan vankilassakin tärkeää takaisin normaaliin yhteiskuntaan palaamisen varmistamiseksi.

Kaisa Tammi: Naisvankilan pomo, päällys: Mika Tuominen, päällyksen kuvat: AJ Savolainen

Tänään 11.10. vietetään kansainvälistä tyttöjen päivää.

Aleksis Kiven päivä 10.10.

Aleksis Kiven päivä 10.10.

Häätoimis kaik´ hyörii ja pyörii, / Mut murheissa neitonen käy; / Hän itkee kotoo jättääksens / Mut vartoo toki sulhaistans, / Ja portilla pellon on sulhainen, / Jo loistavat leimuvat lyhteet.

Niin nousee nyt ankara pauhu / Ja riemusta hääsali soi. / Ei itke enää morsian, / Ei muistel menneit päivii hän, / Vaan väikkyvi tanssissa, kultasuu, / Ja päässään on kunnian kruunu.

Mut mennyt on ihana vuosi, / On mennyt, kuin unien maas. / Ja morsian nyt laulelee / Ja lapsellensa kertoilee / Mis löytyvi Onnela kaukainen, / Mis siintää sen korkeat vuoret.

                                 Aleksis Kivi: Nummisuutarit, Eskon häälaulu

Aleksis Kivi: Kootut runot, johdannon kirjoittanut Lauri Viljanen

Annie Ernaux, kirjallisuuden Nobel vuonna 2022!

Lainaus Kirjatimpurista, elokuun 31. päivältä vuonna 2021:

Erityisesti kotimaassaan Ranskassa suositun kirjailija Annie Ernauxin kovasti myyty kirja Vuodet (Les années) on Lotta Toivasen suomentama, eräänlainen kollektiivinen muistelma, koska se kertoo lukijalleen kunkin ajan tekemisistä paljoltikin passiivissa ja me-muodossa; se on kirjailijan tietoinen valinta. Vuonna 1940 syntyneellä kirjailijalla on ikänsäkin puolesta mahdollisuus käsitellä mennyttä aikaa vuosikymmenittäin vain joidenkin menneitten vuosien sijasta, ja niin hän tekeekin. Kirjassa viitataan usein erilaisiin merkittäviin historiallisiin tai muuten uutisoituihin tapahtumiin, joita maailmassa tapahtui unohtamatta ajassa olevia kulttuurisia virtauksia. Pieniä muistikuvia sieltä täältä, merkittäviä ja näennäisen pieniä tapahtumia vuosien varrelta, vuosikymmenten surut, ilot, haasteet, menetykset ja ihmissuhteet kerryttämässä elämänkokemusten loppumatonta virtaa – ja sitten:

”Silmänräpäyksessä kaikki katoaa. Kehdosta saakka kerrytetty sanasto häviää kuolinvuoteella. Tulee hiljaisuus, jota yksikään sanasto ei kuvaa. Auki jääneestä suusta ei kuulu mitään. Ei minä eikä minua. Kieli sanoittaa maailmaa edelleen. Olemme juhlien pöytäkeskusteluissa enää pelkkä nimi, yhä kasvottomampi, kunnes häviämme kaukaisen sukupolven nimettömään väenpaljouteen.”

Teos ei kuitenkaan ole lainkaan niin apea kuin edellä olevasta lainauksesta voisi päätellä, vaan siitä koostuu lukijan päässä toisten ihmisten yhteydessä eläneen ihmisen eheä ja kiinnostava elämäntarina. Kirjan loppupuolella hän-kertoja summaa motivaatiotaan tämän kirjan kirjoittamiseen: ”Hänelle on tärkeää hahmottaa se aika, jonka hänen käyntinsä maan päällä kestää, se aikakausi, joka hänet on lävistänyt, se maailma, jonka hän on rekisteröinyt elämällä elämäänsä” ja vielä kirjan viimeinen lause: ”Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse.”

Annie Ernaux: Vuodet (Les années)

Talvea odotellessa

On syksy-yö. On taivas tummana. / Taas hirvi puhuu revontulista, / sen ääni on kuin hopeoitu kieli. / Kaviot seisahtuneet polunmutkaan, / vaan talvitielle hirvellä on mieli…/   Ei tänään vielä lunta satanutkaan…

Marja-Leena Mikkola: katkelma runosta Hirvi odottaa talvea

Jussi Mäntynen (1886-1978): Nuori hirvi (1929), Serlachiuksen taidemuseo, Mänttä, kuva: Kirjatimpuri

Pimeät kuut

”Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa, mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki.”

Repliikki on Tommi Kinnusen (s. 1973) viidennestä romaanista Pimeät kuut – Talvikirja, joka vie lukijansa 1940-luvun loppupuolelle ja itärajan pintaan Posion syrjäiselle koululle. Sinne, poltettujen kylien taakse vuodeksi palkattu vanheneva naisopettaja Elna Suorajärvi suuntaa muuttomatkansa; soutuveneellä, koska kylälle ei ole tietä. Vähitellen tarinan edetessä lukijalle alkaa selvitä, miksi opettaja on monien kylillä vietettyjen vuosien jälkeen valinnut sellaisen työpaikan.

Niemen koulu on supistettu yksiopettajainen kansakoulu, joka aikoinaan tarkoitti sitä, että eri-ikäiset lapset kävivät eri aikoina koulua vain joitakin viikkoja syksyisin ja keväisin. Lasten muu aika kului kotona keväällä toukotöissä, syksyllä satoa korjatessa ja muulloin kotona autellessa. Opettajan tehtävänä oli välittää opetussuunnitelman mukainen tietomäärä näiden viikkojen aikana eri ikäryhmille parhaan taitonsa mukaan.

Sota on ohi ja eletään kovan puutteen, mutta myös jälleenrakennuksen aikaa. Elna pitää itseään hyvänä opettajana. Mutta terveys, se ei ole enää ihan vakaa: ”Kaikki tapahtuu viiveellä. Oireet tulevat silloin, kun on aika ottaa ne vastaan. Koetan räpytellä silmiä auki, nähdä jotakin, vaikka vastarannan. Pelkään jo nyt, miten kehnoksi kuntoni laskee.”

Koulu ja opettajan asumus on Elnalle järkytys, mutta sitä on myös lasten osa sodasta toipuvien aikuisten mielenliikkeiden tulkkina. Elna tajuaa, että koulu saattaa olla lapselle ainoa paikka, jossa olla edes hetken verran huoleton lapsi.

Vuoden aikana Elnankin mielessä tapahtuu jotain. Muuttuuko hän vai huomaako vain luonteessaan sellaisia piirteitä, joita ei ollut aiemmin itsessään tunnistanut tai joita ei kutsumusammatiksi sanotun työn tekijään ole ollut tapana liittää?

Pikkutimpuri: ReeaRuu

KOM-teatterissa on tänä syksynä nähtävissä Ilpo Tiihosen (1950-2021) kirjoittama musikaali ReeaRuu. Teoksen on säveltänyt Markus Fagerudd ja ohjannut Lauri Maijala. Lavastus on Janne Vasaman suunnittelema.

Ruu (Miiko Toiviainen) menettää vanhempansa ja sisarensa Reean (Ella Mettänen) onnettomuudessa ja jää orvoksi. Hänen huoltajakseen löytyy tiedemies Huitale (Juho Milonoff), jolla on kaveri, lintutieteilijä (Niko Saarela). Lasten vanhempia esittävät Vilma Melasniemi ja Niko Saarela.  Musiikista vastaavat Mari Kätkä, Esko Grundström, Markku Luuppala ja Sara Puljula.

Näytelmässä puhutaan kuolemasta, surusta ja lohdutuksesta tavalla, joka on ominaista myös Ilpo Tiihosen runoudelle; reaalimaailmasta ponnistavaa, mutta jättää lempeydelle, mystiikalle ja elämän arvaamattomuudelle sille kuuluvan avaran tilan. Esityksessä voi kokea tunteiden koko skaalan ilosta suruun, rauhasta riehakkuuteen ja yksinäisyydestä yhteyteen.

Ilmaista ilmaa ilmasta

Juulia Mikkolan, Leino Kuuluvaisen & Netta Böökin teos Ilmakirja – Painovoimainen ilmanvaihto tarjoaa lukijalleen tuhdin tietopaketin Suomen vanhemmassa rakennuskannassa edelleenkin usein olevasta painovoimaisesta ilmanvaihdosta.

Kirjassa on runsaasti tietoa painovoimaisen ilmanvaihdon yleisestä toiminnasta, sen kunnostuksesta ja parantamisesta. Teos antaa osviittaa myös tämän järjestelmän suunnittelusta uudisrakennukseen, sen käyttöön ja huoltamiseen. Mielenkiintoinen on myös osio, jossa kerrotaan, millaisia kehitysvaiheita tällä ilmanvaihtojärjestelmällä on historiassa aiemmin ollut. Selviää sekin, miksi vaikkapa Helsingin vanhojen rakennusten katoilla on vanhoissa valokuvissa nähtävissä niin useita piippuja; mihin tarkoitukseen niitä on käytetty.

Painovoimaisessa ilmanvaihtojärjestelmässä asiaan vihkiytymättömän maallikon mielestä parasta juuri nyt taitaa olla se, että se ei tarvitse sähköä tai muuta energiaa, vaan se pelittää äiti Luonnon antamilla rahkeilla. Tosin sen toimintaa voi kyllä auttaa ainakin pitämällä hormiston puhtaana ja räppänät toimivina.

Juulia Mikkola, Leino Kuuluvainen & Netta Böök: Ilmakirja - Painovoimainen ilmanvaihto, ulkoasu ja taitto: M. Pietikäinen

Eila Hiltunen, Didrichsenin taidemuseo 10.09.2022-29.01.2023

Syksyn sateiden innoittamana suunnistettiin Didrichsenin taidemuseoon Kuusisaareen taiteilija Eila Hiltusen (1922-2003) elämäntyön äärelle.

Näyttely luo katsauksen Eila Hiltusen elämäntyöhön ja tuo katsojalle ymmärrystä suurikokoisen ja hitsaustaitoa edellyttävän taiteellisen työn myös fyysistä suoritusta vaativaan laatuun. Suurten veistosten, esimerkiksi Crescendo, Tanssijat ja Sibelius-monumentti, lisäksi Hiltusen tuotannossa on ollut myös monia pienempiä veistoksia. Niiden lisäksi taiteilijan työsarkaan on kuulunut mitaleita sekä erilaisia koruja ja reliefejä.

Eila Hiltusen näyttely on avoinna Didrichsenin taidemuseossa 10.09.2022-29.01.2023 välisen ajan. Näyttelyn ovat suunnitelleet taiteilijan perilliset ja Didrichsenin taidemuseo. (www.didrichsenmuseum.fi)

Eila Hiltunen: Nimetön, 1940-luku, kuva: Kirjatimpuri

Eila Hiltunen: Crescendo, 1981, kuva: Kirjatimpuri

Eila Hiltunen: Passio musicae, lopullinen luonnos, 1961, kuva: Kirjatimpuri

Paperitalo

Liiallisesta kiintymisestä kirjoihin tai peräti kirjahulluuteen vajoamisesta puhutaan argentiinalaisen Carlos María Domínguezin (s. 1955) romaanissa Paperitalo, jonka on suomentanut Einari Aaltonen.

Kirja alkaa siitä, kun kertojan kollega, tutkija Bluma Lennon kokee karun kohtalonsa Emily Dickinsonin Runoja-teosta lukiessaan. Hän on kadulla kulkiessaan niin keskittynyt kirjan lukemiseen, että jää auton alle.

Kertoja kuvaa suhdettaan kirjoihin: ”Kirjasta eroon pääseminen on usein vaikeampaa kuin sen hankkiminen. Välttämättömyys ja unohdus sitovat kirjan omistajaansa kuin ne olisivat muistoja hetkistä, joihin ei enää ole paluuta. Mutta niin kauan kuin kirjat ovat tallella, ihminen uskoo muistavansa nuo hetket.”

Hän kertoo myös siitä, millaisia tunteita liiallinen kirjojen omistaminen voi saada aikaan: ”Mutta jossain vaiheessa näkymätön raja ylittyy, ja silloin kirjojen määrästä ja sillä ylpeilystä tulee kiusallinen taakka, sillä tilaa ei ole koskaan tarpeeksi.”

Eräänä aamuna kertojan pöydälle ilmestyy edesmenneelle kollegalle Bluma Lennonille osoitettu paketti, joka sisältää sotkuisen, sementin jäänteistä pölyävän teoksen, jonka omistuskirjoitus on Lennonin itsensä laatima. Kertoja lähtee ottamaan selvää, kuka kirjan on halunnut palauttaa takaisin sen antajalle, ja törmää hurjaan tarinaan.

Voisiko tällainen hulvaton tarina kirjan palauttamisesta olla tulevaisuuden äänikirjojen aikana enää edes mahdollista?

Carlos María Domínguez: Paperitalo (La casa de papel), kansi ja kuvitus: Ina Kallis

The Queen Elizabeth (1926-2022)

God save our gracious Queen! / Long live our noble Queen!
God save the Queen! / Send her victorious,
happy and glorious, / long to reign over us.
God save the Queen.

Thy choicest gifts in store / on her be pleased to pour.
Long may she reign. / May she defend our laws,
and ever give us cause, / To sing with heart and voice,
God save the Queen.

Iso-Britannian kansallislaulu, sävel ja sanat luult. Henry Carey, 1700-luku

Englannin kansalliskukka: ruusu, kuva: Kirjatimpuri

Nykyaikaa etsimässä Espoossa

Espoon Modernin taiteen museon EMMAn näyttely Nykyaikaa etsimässä käy vuoropuhelua Olavi Paavolaisen vuonna 1929 julkaiseman samannimisen esseekokoelman kanssa. Esillä olevien taideteosten tekijät ovat lähteneet kokeilemaan teknologian ja tekoälyn suomia mahdollisuuksia teostensa luomisessa. Töiden tuloksia on nähtävillä tässä hämmennystä herättävässä näyttelysssä, joka on avoinna 27.08.2022-15.01.2023 välisen ajan. Kuvissa on mukana myös Chiharu Chiotan kiinnostava, langasta punottu Äärirajoilla-tilateos ja Tapio Wirkkalan suunnittelema Ultima Thule -teos Montrealin maailmannäyttelyn Suomen osastolle vuonna 1967.

Raimo Saarinen: Kuvitteellisen rinteen poikkileikkaus

Sougwen Chung: Assembly Lines

Chiharu Shiota: Äärirajoilla

Refik Anadol: Koneharhoja: Unelmia luonnosta

Tapio Wirkkala: Ultima Thule

Iso

Raija Orasen (s. 1948) fiktiivinen romaani Iso kertoo vuorineuvos Gösta Serlachiuksen (1876-1942) elämästä. Serlachius työskenteli Mäntässä setänsä G. A. Serlachiuksen perustamassa yrityksessä toimitusjohtajana historiallisesti ja yhteiskunnallisesti merkittävien vuosikymmenten aikana. Hän solmi ensimmäisen, eroon päättyneen avioliittonsa setänsä tyttären, serkkunsa Sissin kanssa. Serlachiuksen toinen vaimo oli Ruth Björkenheim.

Gösta Serlachiuksen elämän varrella tapahtui isoja yhteiskunnallisia ja kansainvälisiä tapahtumia; sortovuosien aika, tsaarivallan hajoaminen, ensimmäinen maailmansota, vapaussota ja osin toinen maailmansotakin, ja niillä kaikilla oli vaikutuksensa myös yritysten toimintaan. Markittävän yhteiskunnallisen ja taloudellisen toiminnan ohella Serlachius tunnetaan taiteen mesenaattina, joka perusti vuonna 1933 omaa nimeään kantavan taidesäätiön. Mäntässä sijaitsevat pysyvät taidekokoelmat ja vaihtuvat näyttelyt ovat yleisön nähtävissä ja niitä kartutetaan edelleen.

Serlachiuksen elämästä on olemassa runsaasti faktapohjaista tietoa, joka on luonut tukevan rungon tälle teokselle. Mielenkiintoisen osuutensa siihen tuo kirjailijan luoma fiktiivinen todellisuus, joka minä-kertojan äänellä tekee kyseisestä aikakaudesta kertovasta monipuolisesta vaikuttajasta ja hänen elämäntarinastaan helppolukuisen ja viihdyttävän.

Raija Oranen: Iso

Paluu piimävellin pariin

Joutoretki – Road trip kätkettyyn Suomeen on Jantso Jokelinin ja Touko Hujasen ekologinen vaihtoehto laguunien ja korallimerien kaipuuta kokeville kaukomatkaajille tai löytöretkeilijöille. Kirjassaan he ehdottavat, että matkailija voisi myös lähteä ’joutoretkelle lähimmän huoltoaseman taakse’. Ja miten ekologista matkailua! Mutta syntyykö unohtumattomia elämyksiä? Kyllä, jos lukee näiden kirjoittajien kokemuksista.

’Joutaa’-sanan etymologian avaamisen jälkeen esipuheessa kerrotaan teoksen sisällöstä. Se on koottu yhteen matkakertomuksista ja reportaaseista eri puolilta Suomea kuuden vuoden ajanjaksolta. Kirjoittajat toteavatkin lopputulemana, että ”tuhansien huopatonttujen tuijottelu muutti aivojamme, kunnes meistä tuli kohteidemme kaltaisia”.

Hulvatonta luettavaa tämä on ’erilaisen’ matkailun ystäville. Mutta mitä mahtaa olla ’tunkkis’ tai ’korppusier’, kun puhutaan arkkitehtuurista? Mikä on ’puulusikkasyndrooma’? Tai millainen on ’mättäänsurija’? Ja löytyykö ’tonttuansasta’ aarre vai tyhjä lupaus? Nämä asiat selviävät kyseisen teoksen sanakirja-osiosta.

Jantso Jokelin & Touko Hujanen: Joutoretki - Road trip kätkettyyn Suomeen

Tuntemani vieraat

”Ikävöin äitiäni hänen kadotessaan omille teilleen, mutta hän oli kaasusumua, ja isäni oli pimeä galaksi, joka neutralisoi minkä tahansa fysiikan teorian. Veljeni oli ensimmäistä materiaa, jonka ympärille minä sakeuduin.”

Näin kirjoittaa Claudia Durastanti (s. 1984), kahden italialaisen, kuuron aikuisen itse kuuleva tytär kirjassaan Tuntemani vieraat (La Straniera). Minä-kertojan äänellä Durastanti kuvaa kirjassaan perheen sisäistä dynamiikkaa, jossa tarinat vaihtuvat ja saavat uusia sävyjä ja värityksiä siitä riippuen, kuka tarinan kertoja kulloinkin on. Kertojan vanhemmat eivät vaadi viittomakielen osaamista lapsiltaan ja sen vuoksi kertoja kokee olevansa ulkopuolinen perheessään ja vanhempiensa tarinoissa.

Isovanhemmat lähtevät siirtolaisiksi Amerikkaan. New Yorkin ja Euroopan suurten kaupunkien, kuten Rooman ja Lontoon tunnelmia aistineena kertoja kokee siinäkin ulkopuolisuutta. Hän puhuu myös pakolaisuudesta ja pohtii, millaista elämä on, kun ei ole kontekstia siihen uuteen todellisuuteen, jossa pitää kulloinkin elää. Erityisesti kielen merkitys kommunikaation välineenä mietityttää. Miten käy, jos yhteistä kieltä ei ole?

”Kirjailijana elämässäni näyttelevät merkittävää osaa ironia ja metafora, joista kumpainenkin on kammottava ja täysin vieras käsite vanhemmilleni. Ollessamme yhdessä liikumme vieraalla maaperällä, kielen mustilla markkinoilla. Minä pakotan heidät kuuntelemaan vertauskuvallisia tarinoita, ja he kieltävät ne vedoten sanojen kirjaimelliseen merkitykseen, mahdottomuuteen olla läsnä samanaikaisesti eri paikoissa.”

Teos on kirjailijan neljäs romaani. Kirjan on suomentanut Taru Nyström.

Runoilijoiden päivä 21.8. ja yö

Oi yö oi meri äärettömin ulapoin / oi miten kevyesti vesi kantaa lastaan / ja miten lempeästi mainingit / keinuvat päivän lävistämää rintaa vastaan…

                                                                                        Marja-Liisa Vartio: katkelma runosta Yö

Yön tullen / minä seison portailla kuuntelemassa, / tähdet parveilevat puutarhassa / ja minä seison pimeässä. / Kuule, tähti putosi helähtäen!…

                                                                                        Edith Södergran: katkelma runosta Tähdet

Kuva: Kirjatimpuri

Palaako pää vai käämit?

Heli Suutarin (s. 1971) kirja Palava pää ja muita terapeutin tunnustuksia on lohdullista luettavaa sellaisille, jotka tuskailevat joskus omien ajatustensa kestämisen kanssa. Kokeiltuaan itse elämänsä varrella erilaisia terapeutteja akselilla A:sta H:hon kirjoittaja on päätynyt toteamukseen, että kaikki auttajat eivät ole kaikille sopivia, vaikka koulutus olisikin hallussa. Lopulta tärkein rooli on kuitenkin ihmisellä itsellään, koska ”ihminen itse on oman mielensä paras asiantuntija”.

Monen muun herättävän asian ohella Suutari mainitsee Irvin D. Yalomin kirjassaan tiivistämät eksistentiaaliset perusteemat kuolema, tarkoituksettomuus, yksinäisyys ja vapaus, joista monet ongelmat nousevat ja joita terapiassa usein käsitellään. Erityisesti vapauden teema tässä yhteydessä on aina kiinnostava. Kirjoittaja toteaa vapaudesta ja siihen liittyvästä vastuun ottamisen vaikeudesta, että ”juuri kun pitäisi ottaa ratkaiseva askel, voi olla turvallisinta jäädä sittenkin vanhaan tilanteeseen”. Tuttu juttu, vai mitä?

Viimeisen osan Aika parantaa -jaksossa Suutari tarjoaa lohdun sanoja päärustinkinsa kanssa kamppaileville muistuttaen myö siitä, että mielen vaikeudet voivat olla myös arvostettavia ja että aika on usein se, joka armahtaa ja tuo liennytystä mielen kanssa kamppailuun.

Heli Suutari: Palava pää, kansi: Tommi Tukiainen