”Ajattelen vanhusta, joka kiipeää vuorelle vetääkseen huipulla viimeisen henkäyksen ja koen suurenmoista erakkoyksinäisyyttä. Viime vuodet ovat saaneet minut hakeutumaan yhä kauemmaksi muista. On vaikea kuulua joukkoon kun ei kuulu edes itseensä.”
Näin ajattelee minä-kertoja kiivettyään Islannissa sijaitsevan Laugarvatnin kylän läheiselle vuorelle. Hän on tullut islantilaiseen residenssiin pariksi kuukaudeksi kokoamaan voimiaan, ajatuksiaan ja kenties myös kirjoittamaan. Luonnon karun voiman ja kahden vanhemman residenssivieraan seurassa avautuu tilaa myös mieleen pohtia aiemmin yllättäen eteen tullutta, mutta jo voitettua vakavaa sairautta.
Salli Karin (s. 1986) luonnon ilmiöitä ja erityisesti veden liikkeitä ja merkityksiä tarkasti huomioiva esikoisromaani Vedestä ja surusta välittää lukijalle vakavasti sairastuneen nuoren ihmisen epätoivon ja ahdistuksen koko kuvan. Runollisuudessaan se antaa myös lohdutuksen siemenen:
”Tavoittelen meren oivallusta. Voisiko se kertoa minulle jotain oleellista olemisesta, vihjata mistä löytää sen ytimen.”
