Kimmo Oksanen kirjoittaa uusimmassa teoksessaan Isän varjo perheensä ja isänsä historiasta peilaten sitä elämänhistoriaansa ja siihen, miten se on hänen omaan elämäänsä vaikuttanut.
”Varjon sanotaan seuraavan ihmistä, mutta oma varjoni on kulkenut edelläni. Arvelen, että lopuksi varjo ohjaa minua sinne, missä varjoja ei ole. Varjoa ei voi puristaa, sitä ei voi kuristaa, sitä ei voi tappaa. Kun varjo näyttäytyy, sille voi tarjota kättään ja kenties sanoa kohteliaasti päivää. Mutta koko ajan sitä on syytä pitää silmällä.”
Isällä oli useita kuorma-autoja ja kuljetusyritys, jonka hän joutui lopettamaan, kun ajoja ei enää ollut. Samalla monilapsinen perhe menetti kotinsa ja kaiken omaisuutensa ja joutui muuttamaan maalta kaupunkiin ja vuokralaiseksi epämääräisiin ja tiheästi vaihtuviin asuntoihin kirjoittajan ollessa silloin alle 10-vuotias. Äiti, joka oli ollut kotona lapsia hoitamassa, putosi tällöin kouluttamattomana aivan toisenlaiseen todellisuuteen, mitä oli naimisiin mennessään ajatellut. Lapset, jotka eivät ole syypäitä mihinkään, joutuvat usein todistajiksi tapahtumiin, joita he eivät voi millään tavalla käsittää. Vasta myöhemmin, aikuisiällä, alkaa ehkä huomata, että jotain on, joka on pakko selvittää selvitäkseen itse eteenpäin.
”Lapsille jää sisään tuntematon tyhjä tila, arvoitus, joka ei koskaan avaudu, jos sitä ei avata. Se lähettää meille signaaleja loppuelämämme, emmekä saa niistä kiinni.”
Kyvyttömyyden omien tunteidensa, menetystensä ja epäonnistumisensa käsittelyssä ja siitä aiheutuneen häpeän, uhriutumisen ja katkeruuden isässään havainneena Oksanen kirjoittaa:
”Kosketetuksi tulemisen pelko on voimakas. On väistettävä, jo etukäteen ennen kuin kukaan ehtii. Kun ei halua tulla rakastetuksi, on jo kaukana ulottumattomissa. Jollakin kierolla tavalla kyvyttömyys ottaa vastaan rakkautta saa uuden muodon sellaisten satuttamisena, jotka haluavat vain antaa.”
Omaa historiaansa pohtiessaan Oksanen tulee pohdinnoissaan selkeään tulokseen, joka yhdistänee hyvin monia suomalaisia sodanjälkeisiä sukupolvia, jotka vieläkin kipuilevat käsittelemättä jääneiden tuntemusten kanssa:
”Isä, minun täytyy tuntea sinut, jotta tuntisin itseni. Sinä asut minun sisässäni. Minua uhkaavat samat pelot, jotka uhkasivat sinua. Jos vaikenen niistä, ne eivät poistu.”
Itsensä peilin eteen asettaminen ei tunnetusti ole kenellekään kovin mairittelevaa, sillä ihmisiä me kaikki olemme. Tässä yhteydessä tulee mieleen myös Kimmo Oksasen aiemmin kirjottama teos Kasvonsa menettänyt mies (KT arkisto 15.04.2015), joka nimensäkin perusteella symbolisesti kuvaa myös rakasta isää, jonka kanssa sopuun pääseminen on oman elämänpolun hyväksymisen kannalta ensiarvoisen tärkeää.
