“Kaunoiseni kantamaiseni, ihana imettämäiseni / laulajaiseni laatijaiseni, sukuvirren suoltajaiseni / siut sivelen saippualla, hunajalla huonot kohdat / virsistä venosen veistän, lauluillani virtaan lasken, / lastulle laatijani laittelen, lähteen veteen lähetän / mustarastaitten mukana, Tuonen joutsenen johdattamana / Tuon puoleisehen tuutimahan, kesäyöhön keinumahan.”
Tämän kirjoittamansa itkuvirren sanoin saattelee Liisa Isotalo (s. 1952) biologisen äitinsä viimeiselle matkalle omaelämäkerrallisessa romaanissaan Jostakin olen tullut.
Paula, kirjan päähenkilö, on syntynyt olympiavuonna ja asuu Helsingissä. Teos alkaa siitä, kun hän nuorena aikuisena hakee itselleen virkatodistusta ja huomaa, että hänen saamassaan paperissa on tuttua vain syntymäpäivä ja -vuosi, kaikki muu; nimet, paikat, alkuperä, ovat vieraita. Tästä alkaa Paulan elämänmittainen etsintä; kuka minä olen, mistä olen tullut, ketkä ovat oikeita sukulaisiani.
Etsintä alkaa tuottaa hiljalleen tulosta ja asioita vähitellen selvitä, kun jaksaa sisukkaasti kaivella, vaikka monet tahot haluaisivatkin mieluummin unohtaa ne. Löytyy monen sukupolven ketju jo lapsuudessa kaltoin kohdeltuja, osattomia naisia vailla oikeuksia - edes omaan kehoonsa. Löytyy uupumista ja periksi antamista epäinhimillisissä elämäntilanteissa. Mutta löytyy myös yllättävää sisua ja voimaa oloissa, joissa sitä ei osaisi edes etsiä ja joiden varassa voi silti suhtautua toiveikkaasti tulevaisuuteen. Ja laulu; se kannattelee yli ahdistustenkin.
Tämänkin teoksen kohdalla tulee mieleen taakkasiirtymä, josta jo psykoanalyytikko Martti Siirala on puhunut ja kirjoittanut. Eli pelkistäen, että jokainen uusi sukupolvi joutuu kantamaan edellisten sukupolvien taakkoja, ellei niitä ole onnistuneesti jossain vaiheessa saatu käsitellyksi ja siten voitu lieventää.
