Liisa Seppäsen kirjoittama teos Poika joka unohtui on todellisuuteen pohjautuva elämäntarina Reijo-nimisestä, vuonna 1941 Mikkelissä syntyneestä miehestä ja hänen elämästään. Reijo on sota-ajan lapsi, joka ei ollut ajalle tavallinen sotaorpo, vaan hän joutui elämään olosuhteiden vuoksi lastenkodissa vanhempiensa hylkäämänä koko lapsuutensa, vaikka hänen isänsä ja äitinsä asuivatkin lähietäisyydellä. Reijo ’unohdettiin’ laitokseen, kun vanhemmat yrittivät pitää jotenkin kiinni edes omasta elämästään.
Seppänen toteaakin: ”Jos vanhemmat eivät pysty tekemään uhrauksia lapsensa vuoksi, perheen roolit keikahtavat uuteen asentoon. Lapsen tehtäväksi jää tehdä uhrauksia ja sopeutua siihen, mitä isän tai äidin onni kulloinkin vaatii.”
Faktat sotavuosien erityiset ongelmat kokeneiden lasten lukumääristä ovat karua luettavaa; 50 000 sotaorpoa, 80 000 Pohjoismaihin evakuoitua, 420 000 evakkona tullutta lasta, joista jokainen yritti selvitä arjesta omat surut mielen pohjalle painaen. Tänä päivänä he kaikki ovat eläkeiässä. Seppänen pitää tärkeänä, että vanhenevat ihmiset uskaltaisivat muistella menneisyyttään ja toteaakin jonkun henkilön sanoneen: ”Jos vanha ihminen masentuu, se ei johdu raskaista muistoista vaan siitä, että kieltäytyy muistamasta.”
Teoksen mukaan Suomessa oli 207 lastekotia vuonna 1946 ja niissä asui 7 416 lasta, huostaanotettuja oli noin 18 500 lasta, heistä suurin osa oli sijoitettuna perheisiin. Noin 600 lasta oli sijoitettu kunnalliskoteihin vanhusten ja sairaiden joukkoon. Onko tilanne parantunut niistä ajoista? Vuonna 2017 kodin ulkopuolelle sijoitettuna oli 18 000 lasta, joista reilut 10 000 oli huostaanotettuja. Onneksi näiden lasten kohtelu on kuitenkin muuttunut sotavuosiin verraten paremmaksi.
Vaikka eläminen lastenkodissa olikin turvallista, se ei tarjonnut eväitä Reijon tunne-elämän kehittymiselle. Kukaan ei kysellyt, mitä hänelle kuuluu. Poika selvisi aikuisuuteen sisukkuutensa ja tarmonsa ja pikku tehtävien suorittamisesta koituneen aikuisen väen hyväksynnän avulla. Seppänen puhuu resilienssistä, takaisin ponnahtamisesta, kyvystä selviytyä. Onnekkaasti Reijon tielle osui muutamia merkittäviä ihmisiä, jotka ymmärsivät lasta; veiston opettaja, lastenkodin keittäjä, muuan automies, kirjastovirkailija.
Isän kuoleman jälkeen Reijo yritti saada selville ja ymmärtää, mitä hänelle ja hänen vanhemmilleen oli tapahtunut niiden kahdentoista vuoden aikana, jotka hän laitoksessa oli. Reijon onneksi Suomessa on ansiokas arkistolaitos, jonka avulla tietoa tihkui eri paikoista. Oman elämänsä palojen kokoamisessa Reijolla on mennyt oma aikansa, mutta se on hänen mukaansa kannattanut. Hänellä on nyt menneisyys, juuret, ja tämä päivä, ja kaikkien vaikeuksien jälkeen tämä päivä on onnellinen.
