Käytiinpä tutustumassa Kansallisteatterin Omapohjassa pyörivään ja lähes kaiken aikaa loppuunmyytyyn Vera Kiiskisen käsikirjoittamaan ja ohjaamaan näytelmään Sisäistetyt teoriat rakkaudesta. Pääosia, pariskuntaa, esittävät Sanna-June Hyde ja Ilkka Villi, vaimon äitiä Kaija Kiiski ja vaimon etiäistä lapsuudesta Sunja Hyde. Vaihtuvissa sivurooleissa esiintyvät Irina Pulkka (parisuhdeterapeutti, saita Ingeborg-täti) ja Jari Virman (alkoholisoituva muusikko-isä, isoisä) pääsevät erityisen hyvin esittämään monipuolista osaamistaan näyttelijöinä.
Näennäisen onnellinen pariskunta odottaa toista lastaan, mutta yllättäen tapahtuu jotain odottamatonta ja perheen elämä vinksahtaa tutulta raiteeltaan. Elämälle ominaista on kriisien kohdatessa pyrkimys päästä takaisin tasapainoon ja siihen tässäkin näytelmässä pyritään, joskin kaiken aikaa trapetsilla keikkuen. Syyllisiä haetaan ja niitäkin löytyy, vai löytyykö?
Ihan katsottava esitys tämäkin näytelmä oli, tosin tässäkin yhteydessä joutuu kysymään tutun kysymyksen: - Miten klassikkonäytelmät oikeastaan pystyvät osoittamaan pelkästään henkilöidensä välisen dialogin avulla kaiken pinnan alla olevan ristiriidan ja tuskan, johon nykynäytelmissä tarvitaan se pakollinen 'puhuva pää', usein terapeutti, joka lähes rautalangasta vääntää ja selittää juurta jaksain katsojalle sen, missä nyt oikein mennään? Ja onko se juuri yksi syy siihen, miksi klassikot ovat edelleen vuosikymmenestä toiseen ohjelmistossa?