Häpeästä valoon -kirjassaan Miia Moisio kuvaa erilaisia häpeää aiheuttavia tuntemuksia; arvottomuutta, kelpaamattomuutta toisille sellaisena kuin on ja tunnetta, että on jotenkin vääränlainen. Se voi syntyä toisen ihmisen reaktiosta tai omasta yllykkeestä; yhtä kaikki häpeä on hankala tunne.
Moisio puhuu ”rakastavasta katseesta”, jota jokainen kaipaa syntymästä saakka ja joka synnyttää luottamusta maailmaa ja ympäröiviä ihmisiä kohtaan. Kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen, ja vanhemman suhteessa lapseenkin riittää aina parannettavaa. Aikuisen kannettavana saattaa olla aiempien sukupolvien häpeätaakkoja, ja niitä tulee siirtäneeksi eteenpäin omille lapsilleen ja läheisilleen.
”Lapsi on luonnostaan iloinen ja rakastava, mutta lannistuu ja sammuttaa valonsa, mikäli sillä ei ole oikeutta loistaa. Ilo katoaa ilon pilaamisella. Lapsi alkaa pienentää itseään ja sopeutua eli muuttaa käyttäytymistään kasvuympäristölle sopivaksi”, kirjoittaja toteaa.
Häpeää tuottaa sekin, että tekee jotain sellaista, jota ei pitäisi eikä saisi tehdä, pelkää paljastumista ja muilta saamansa hyväksymisen menettämistä. Moisio painottaa, että ”häpeän tulee kuitenkin olla toiminnasta johtuvaa ja tekoihin liittyvää eikä jotain sellaista, joka haastaa ihmisen ihmisarvoa.” Häpeästä vapautuminen on kuitenkin mahdollista, mutta työtä sen eteen on tehtävä, kirjassa todetaan.
Miia Moisio (s.1973) on aiemmin kirjoittanut kirjat Lupa surra ja Toivon kirja masennuksesta.
