Kuten vähän aikaa sitten kommentoidussa Elena Ferranten romaanissa Tyttären varjo (KT 18.05.2020) Helena Sinervonkin uusimmassa romaanissa Tytön huone on oma tytär se henkilö, joka ensimmäistä kertaa yksin kotoa maailmalle lähtiessään herättää äidissä hankalia ristiriitoja ja pakottaa tutkimaan tarkemmin myös oman elämän käsittelemättä jääneitä menetyksiä ja traumoja. Tietoisuus yksin jäämisestä ja sen välttämättömyydestä, jotta nuori ihminen voi kasvaa omaan mittaansa, jäytää äidin mielenrauhaa. Myös omat, menneisyyden hämärään lukitut ikävät kokemukset nuoren ihmisen vaaroista maailmalla muistuvat elävinä mieleen.
Kuinka paljon omaa, vielä kovin naiivisti elämään ja kokemuksiin suhtautuvaa tytärtä voi pelotella maailman kovuudesta ilman, että hän menettää luottamuksensa ihmisiin, mikä kuitenkin on elämässä perustavaa laatua oleva arvokas asia? Mikä on ollut tyttären suhde isäänsä, mikä hänen oma suhteensa aviomieheensä, millainen heidän perhekuvionsa on kaikkinensa ollut; koko koettujen ihmissuhteiden kirjo työntyy esiin ja vaatii selvittämistä. Tytön huone on myös se tyhjä tila mielessä, minkä tyttären äiti joutuu itsessään käsittelemään ja täyttämään jollain muulla luopuessaan lapsestaan aikuisuudelle. Naisen suhde omaan äitiin ja äidin tekemät ratkaisutkin alkavat kaihertaa.
Teos on yhteen päivään sijoittuva kuvaus päälle ryöpsähtävistä erilaisista tunnetiloista juuri tyttären lähdön lähestyessä ja kuvaa elävästi sellaista ristiriitojen aallokkoa, jonka aikuistuvasta lapsestaan maailmalle luopuva henkilö joutuu käsittelemään ja kestämään osin omassa mielessään ilman, että purkaa koko lastia elämäniloisen ja -nälkäisen lähtijän harteille. Luottamus siihen, että lähtijä kyllä selviää oman neuvokkuutensa ansiosta ja elämä kantaa, kun sille antautuu, on kaikesta huolimatta se paras ohje, kun muutakaan ei ole antaa.
