Villahousuhäpeä on kirjoittajan, Eira Mollbergin mukaan kollaasirakenteinen dokumenttiromaani, jossa sen ”kerronnalliset palaset asettautuvat vierekkäin, osaksi päällekkäin, osaksi limittäin”. Oli niin tai näin, mukaansatempaava tämä faktaa ja fiktiota sopivasti sekoittava kerronta on. Esipuheessaan Mollberg toteaa, että ei anomuksistaan huolimatta saanut apurahoja tätä työtään varten, ystävä sen sijaan oli luottanut ja lainannut.
Monipuolisen uran toimittajana, kriitikkona, kirjoittajana ja ohjaajana tehnyt Mollberg puhuu kirjassa kokemuksistaan tunnetun ohjaajan tyttärenä, perheestään ja omista vastoinkäymisistään. Elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta ainakin se on tarjonnut runsaasti vaihtelua ja erilaisia, opettavaisiakin kokemuksia. Ja, mikä tärkeintä; hengissä on selvitty. Lapsuusperheen ristiriitojen kuvaus on autenttista; isän tilaa ja arvostusta vaativa ego, äidin väsyminen ja luovuttaminen, veljen ratkaisu kriisissä ja pikkusiskon valpas ja tarkkanäköinen tilanteiden lukeminen ja niihin reagointi. Dokumentaarisen sisältönsä ohella teos on katsaus myös joihinkin päihderiippuvuuden hoitokäytäntöihin ihan ruohonjuuritasolla. Mollberg on aiemmin kuvannut taiteilijaperheen elämää näytelmässään Suutarin lapsilla ei ole jalkoja ja siitä kirjoitetussa romaanissaan Vakuuslapset.
Yleisellä tasolla merkittävää on pohdiskelu siitä, mitä ihmiselle tapahtuu sitten, kun ei enää kaiken puristuksessa jaksa, vaan luovuttaa, eristäytyy, alkoholisoituu, menettää monet ystävänsä, pääsee putoamaan yhteiskunnan vinhasti eteenpäin meneviltä rattailta? Menettääkö hän ihmisarvonsa, armahtaako tai auttaako joku, nostaako häpeän kuopasta takaisin kieseille?
Sellaisiakin löytyy, meille kaikille avuksi ja onneksi; lojaalit ystävät, jotka eivät hylkää ja tässä tarinassa myös luostarin armeliaat sisaret, jotka eivät kysele eivätkä arvostele, vaan palauttavat arkipäivään ja pieniin asioihin, joiden avulla tarttua elämään kiinni. Uskontokin tuo lohdutusta jo ihan toistuvien tapojensa ja perinteidensä ansiosta. Niiden avulla muistuu mieleen menneitä arvokkaita aikoja, joiden voimin voi ponnistella kohti huomista yhdessä yksilön taustaa ja vaikeuksia ymmärtävien ihmisten kanssa.
