”Kaikki täällä kaipaavat ja mantereella myös. Siitä ihminen on saanut alkunsa: kaipauksesta. Koko elämä on kaipausta, ja kaipaukseen se myös päättyy. Kaksi ihmistä hakeutuu yhteen silkasta kaipauksesta, kaipauksen takia he yhtyvät, kuvittelevat pystyvänsä tunkeutumaan toistensa sisään piiloon. Tule suojaani! Eihän se ole mahdollista, pelkkä pikainen käynti on, yritys vain, sillä kukaan ei ole suojassa yksinäisyydeltä. Kuinka me huijaammekaan itseämme ja toisiamme antamalla kaipaukselle toisia nimiä, kuten rakkaus. Yhteenkuuluvuuden tunne on hetken lohtu. Rakkaus sumentaa ajattelun ja huumaa tuntemasta kipua. Sitä elämä on kaikille kaikkialla: kipua ja kaipausta. Ja Rakkaus. Niin, mitä muuta se on kuin hulluutta?”
Näin puhuu Katja Kaukosen uusimmassa romaanissa Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan Morsian, yksi saarelle joutuneista ihmisistä, mielipuoliksi ja hairahtuneiksi leimattujen naisten eristämiseen tarkoitetulla Tiiralinnan saarella, jossa asuu henkilökunnan: johtajan, emännän, talonmiehen ja apuvoimien, lisäksi vain tavallisesta elämänkulusta mantereelta karkotettuja naisia.
Teos herättää miettimään menneiden aikojen suhdetta nykyaikaan ja kaikkea sitä tietoa mielenterveydestä, yksilön oikeuksista ja vapauden rajoittamisesta, jota nyt on saatavilla, ja oivallusta siitä, mistä lähteestä niin kutsuttu ”hulluus” varsinaisesti kumpuaakaan. Onko perheen sisäinen dynamiikka sairastuttanut ihmisen? Vai onko yhteiskunta niin suvaitsematon, vaativa ja sairaalloinen, että haavoittuvimmat yksilöt eivät sitä kestä? Millaisia vääryyksiä tällaiset ihmiset ovat elämässään saattaneet joutua kohtaamaan jo lapsuudessaan? Ja millaiset alitajuiset pelot ovat vaikuttamassa määrättyjen rangaistusten taustalla? Mitä yhteiskunnasta eristäminen yksilön kohdalla on merkinnyt ja saattaa merkitä, jos asiantuntevaa apua ei ole saatavilla? Ja toisaalta, onko mahdollista, että pakon sanelema eristys ulkomaailmasta soisi ja olisi suonut jollekin yksilölle jopa mahdollisuuden koota itseään ensimmäistä kertaa elämässään? Että elämän olosuhteet normaalielämässä ovat olleet paljon ankarammat? Ja miltä tulevaisuus näyttää?
Monet kysymykset jäävät askarruttamaan Katja Kaukosen teoksen lukemisen jälkeen. Selviä vastauksia kysymyksiin ei ehkä ole, mutta ainakin käy selväksi, että maailman ja elämän ei voi koskaan olettaa olevan mustavalkoinen.
