Otetaan keskivertoperhe mistä tahansa kaupungista, perheeseen kuuluu isä, äiti ja pari odotettua lasta. Valmistuttuaan hyvään ammattiin äiti jää kotiin hoitamaan lapsia, koska se tuntuu houkuttelevalta ja siihen tuntuu olevan varaa. Isä on saanut juuri uuden uran alulle ja on innostunut työstään, ylitöitäkin pukkaa. Äiti ajattelee, että ehkä hänkin sitten joskus. Sitten tulee odottamattomia esteitä, isovanhemmat eivät ryhdykään hoitovastuuseen, vaan haluavat elää omaa elämäänsä. Äidistä koti alkaa tuntua ahtaalta vankilalta, omaa rahaa ei olekaan, lapset kiukuttelevat ja äitikin, kun pitäisi olla luomassa uraa eikä hiekkalaatikon reunalla kännykkää tuijottelemassa. On alettava miettiä, millaiseen hoitoon lapset saataisiin, jotta molemmat vanhemmat olisivat tyytyväisiä. Sitten aletaan etsiä sopivaa lastenhoitajaa, sellaista, jonka käsiin uskaltaisi omat kullannuppunsa jättää. Entä, jos käykin oikein huono tuuri, ja hoitaja osoittautuukin surkeaksi? Tuntuuko tutulta?
Tästä monen perheen dilemmasta lähtee liikkeelle marokkolaissyntyisen, Pariisissa asuvan Leïla Slimanin (s.1981) romaani Kehtolaulu (suom. Lotta Toivanen), joka on palkittu Ranskassa Goncourtilla, Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla. Kirja kertoo, miten pariskunta onnistuu saamaan erittäin hyvän, vieläpä valkoihoisen lastenhoitajan, Louisen, joka tuntuu osaavan kaiken kotitöistä, olevan kuin satutäti lasten kanssa ja josta ennen pitkää alkaa tulla lähes perheenjäsen, niin tärkeä hänen roolinsa perheessä on. Ja Louise viihtyy myös.
Louisen elämä vapaa-ajalla on kuitenkin vaikeaa; hän makselee kuolleen aviomiehensä laskuja ja asuu surkeasti vuokralla pienessä asunnossaan. Lapsi on lähtenyt omille teilleen heti, kun se on ollut mahdollista, ja omaa elämää ei ole. Hoitoperhe jää lopulta kuitenkin etäiseksi, sukulaistätiä hänestä ei tule. Louisen elämä on yksinäistä, köyhää ja näköalatonta ja lopulta hänen mielensä järkkyy kammottavalla tavalla.
Teos haluaa herätellä miettimään sitä syyllisyyttä ja niitä ristiriitoja, joita erityisesti naisilla on lasten hoidon ja oman uran edistämisen välillä. Mikä on oikein; hoitaako itse omat lapsensa, kun he ovat pieniä, vai toteuttaako omaa urapolkuaan ja jättää lapset muiden hoivaan? Entä jos on taloudellinen pakko mennä töihin, onko silloin helpompi selittää tämä asia sitä uteleville? Vai onko koko ajatus omista lapsista yleensä mahdollinen oman uran kannalta? Nämä kysymykset tuntuvat edelleenkin olevan enemmän naisten kuin miesten mielissä pohdittavana.
