Mä muistan sen lempeän laakson, / ainiaan muistan sen,
miss’ istuin ma neitoni kanssa, / hellästi syleillen;
ja kiirehti kesänen päivä, / sunnuntaipäivä tyyni.
Me varjossa valkean tuomen / istuimme ruohistoss’
ja allamme kimmelsi järvi / paisteessa auringon
ja loiskelit Ahtolan immet / kultasell’ santarannall’.
Sen toisella rannalla seisoi / temppeli korkea,
siell’ kuulimme virsien veisun / ihanast’ huokaavan
ja viimein, kuin jumalten maasta, / temppelin kello pauhas.
Ja katselin kaukasta vuorta / ylhäällä pohjosess’
kuin ihmeellist’ Onnelan maata. / - Unien kangastus!
Kosk’ impeni sylissäin istui / temppelin kellon pauhuss’.
Mut vait oli impeni kaino, / katsahtain korkuuteen
ja poskellans kyynele kiilsi / helmenä kirkkaana.
Mun käteni ihanast’ eksyi / kiharains mustaan yöhön.
Niin vietimme lempeäss’ laaksoss’ / päivämme autuaan;
Me varjossa valkean tuomen / istuimme ruohistoss’,
ja läheni kesänen ehtoo, / sunnuntai-ehtoo tyyni.
Aleksis Kivi: Sunnuntai