Italialaisen Domenico Starnonen (s. 1943) romaani Solmut (Lacci, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) kertoo parisuhteen infernosta, josta kuitenkaan, vaikka kaikki tuhovoimat ovat valloillaan, ei päästetä irti. Näkökulma on ensin mustasukkaisen ja raivoaan purkavan petetyn vaimon Vandan, sitten Valdon, aviomiehen, joka on rakastunut toiseen naiseen, Lidiaan, eikä mahda tunteilleen mitään huolimatta siitä, että hän on perheellinen mies. Kolmas näkökulma on tyttären ja hänen kanssaan myös perheen pojan, ja he omalta osaltaan kertovat, miten asiat olivat ja ennen kaikkea, miltä ne tuntuivat. Jokainen pääsee ääneen vuorollaan; ainoa, jolta asiaa ei kysytä, on Lidia, miehen intohimoisen rakkauden kohde, joka kuitenkin tuntuu selviävän sotkusta ajan kanssa parhaiten jaloilleen.
Tätä raastavaa ihmissuhdedraamaa lukiessa ulkopuolisenkin on lopulta pakko kysyä, kuka mahtoi jättää ja kenet ensin? Onko yleensä mahdollista, että onnellisessa parisuhteessa elävä voisi rakastua palavasti johonkin toiseen? Lopulta tässäkin syyllisyys – vai pelko roihuavan intohimon hiipumisesta? - alkaa vaikuttaa miehen tekemään ratkaisuun, mutta mikä on sen hinta? Onko lapsuudenperheen parisuhdehelvetissä elämisen muisto niin koukuttava, että se raastavuudessaan tuntuu turvallisemmalta ja oikeammalta kuin tarjolla oleva tasapainoinen ja onnellinen elämä? Kirja avaa paljon tärkeitä kysymyksiä, mutta ei vastaa niihin. Se onkin tämän teoksen parasta antia.
