Kun ottaa itävaltalaisen Thomas Bernhardin (1931-1989) kirjoittaman teoksen kouraansa, tietää kyllä jo sisimmässään, mitä tekee; edessä on hankalia kysymyksiä. Kolme kertomusta on kirjailijan alkutuotantoa 1960-luvulta, ja sen, kuten monien muidenkin Bernhardin teoksien suomentaja on Olli Sarrivaara.
Kulterer kertoo vankilasta piakkoin vapautuvasta vaatimattoman oloisesta miehestä ja siitä, millaisin mielin ja toimin hän tätä surutyötään tekee, vaikka kuvittelisi, että vapautuminen herättäisi vain positiivisia ajatuksia eikä tätä raskasta elämänvaihetta haluaisi sen enempää muistella. Miehellä on ollut tapana herätä kirjoittamaan keskiyöllä, jolloin sellissä on hiljaista ja pimeää. Vankilassa ollessaan mies on löytänyt itsenäisen ajattelun vapauden ja niiden kirjoittamalla muistiinmerkitsemisen kyvyn, ja hän pelkää menettävänsä sen vapauduttuaan. - Laitoksesta vapauttamiseni tarkoittaa sitä, että minun on luovuttava vapaudestani, hän ajattelee.
Fragmentissa Italialainen rikas Firenzestä kotoisin oleva mies on tullut kertojan isän hautajaisiin sukunsa pyynnöstä. Hän ei tunne siellä ketään ja on omissa oloissaan, mutta kertoja saa hänet lähtemään kävelylle talon puistoon, jossa sijaitsee huvimaja, jonka sisälle isän ruumis on asetettu jäähyväisiä varten. Kertoja esittelee vieraalle ohimennen majan varastotilassa olevaa jokakesäisen perhenäytelmän näyttämörekvisiittaa ja pukuja, ja vieras osoittaa kiinnostusta niitä kohtaan. Yllättäen kertoja vie hänet aukiolle, jolla sijaitsee puolalaisten sotilaiden joukkohauta, jota ei ole merkitty paikkaan mitenkään, ja kertoo vieraalle siihen liittyvistä surullisista tapahtumista.
Puurajalla tarinan kertoja, nuori santarmi, istuu majatalossa hiljaisessa kylässä korkealla vuoristossa, jonne hänet on siirretty, ja kirjoittaa raskaana olevalle morsiamelleen kirjettä. Paikkaan saapuu yllättäen nuoripari, mies ja nainen, joita kertoja jää kiinnostuneena seuraamaan ja kuuntelemaan heidän puheitaan miettien, keitä he oikein ovat ja millä asialla liikkuvat. Seuraavana aamuna asia selviää, mutta ei tietenkään Bernhardin tuotannon tapaan kokonaan, vaan kirjailija jättää niin tähän kuin kahteen edelliseenkin kertomukseen mieltä hiertäviä halkeamia, kun sekä kertojan että muiden henkilöiden motiivit eivät paljastukaan, vaan lukijan on itse täydennettävä ne itselleen.
