Eduard Saxberger, ikääntynyt virkamies, on nuoruudessaan kuulunut taidetta tekevään joukkoon, joka on halunnut poiketa muista. Hän on ollut niitä, jotka ovat tunteneet luovansa jotain suurta, mutta jota aikalaiset eivät vielä ole ymmärtäneet arvostaa. Tältä ajalta, vuosikymmeniä sitten, on hänen ainoa julkaistu runoteoksensa nimeltään Vaeltaja, joka on lukijoilta jo unohtunut ja melkein häneltä itseltäänkin.
Uusi nuorten ja kritiikkiä osakseen saaneiden taiteilijoiden ryhmä on yllättäen löytänyt hänen pölyttyneen runoteoksensa, ottaa yhteyttä Saxbergeriin ja toivoo häneltä uusia tekstejä heidän kirjallisuusiltaansa. Saxberger, joka on jo aika päiviä sitten unohtanut taiteelliset ambitionsa ja alkanut viihtyä nykyisessä harmittomassa elämässään, kaivaa teoksensa naftaliinista ja yrittää motivoitua uudelleen nuorten palvonnan ja innostuksen hehkuessa hänen ympärillään. Loppua ei sitten sovikaan kertoa, ettei kerro kaikkea, pienoisromaani kun on kysymyksessä.
Teoksen kirjoittaja, Arthur Schnitzler (1862-1931), on wieniläisen modernismin keskeisiä tekijöitä. Kirjailijan jäämistöstä löytynyt käsikirjoitus, alun perin nimellä Vanhan runoilijan tarina, julkaistiin vasta vuonna 2014. Sitä pidetään osittain Schnitzlerin aikaisen wieniläisen taiteilijayhteisön kuvauksena, avainromaanina, joka parodioi taiteellisen luomisen ja porvarillisen elämän vastakohtaisuuksia.
