Laudatureja ja muita arvosanoja

Saatiinpa vihdoinkin käsiin suomenruotsalaisen kirjailijan, Peter Sandströmin, viime vuonna  Finlandia-palkintoehdokkaanakin ollut romaani Laudatur, joka sai tänä vuonna sekä Runeberg - että Svenska litteratursällskapetin palkinnon, eikä syyttä. Jo kirjailijan tätä aiempi romaani nimeltään Valkea kuulas, josta näilläkin sivuilla kirjoitettiin (Valkeita kuulaita, 19.9.2014), herätti huomiota ennen kaikkea kauniin kielensä ja ihmisen mielenliikkeiden tarkan ja intiimin kuvauksen vuoksi.

Kirjan Peter – hups, sama nimi kuin kirjailijalla! – on keski-ikäinen mies, jolla on kaksi teini-ikäistä lasta ja parisuhteestaan etääntynyt, uraa tekevä vaimo. Nykyhetkessään sisäistä epävarmuutta tunteva mies muistelee kesää 1988, jolloin hän asui vielä kotona, seurusteli morsiamensa kanssa ja tarkkaili elämää ympärillään, erityisesti isänsä ja äitinsä välistä suhdetta. Hän näki vanhempiensa välisen kiintymyksen, mutta myös ristiriidat, joita heidän välillään oli. Aikaa kuluu, ja aikuisen miehen on lopulta otettava vastuu myös omasta elämästään ja hyväksyttävä omien vanhempiensa valinnat ja  elämän kiertokulku.

”…Lappu näytti varastetulta viestiltä, lapsen tahrattoman sielun viimeiseltä tavoitteluyritykseltä ennen siirtymistä elämään jossa ihmissielu alkoi asteittain vaihtaa väriä, sen sävyn tummensivat epätoivo ja kaikki ne pettymykset, jotka jokaisen meistä oli pakko kohdata ja käsitellä ja pikkuhiljaa hyväksyä kyetäksemme sopeutumaan siihen harmauteen jota vaatii elämä aikuisena, ei enää lapsena. Seisoin Bonnien lappu kädessäni, ja tajusin häilyneeni itse jo pitkään tunteiden rajamaastossa ja alkaneeni hitaasti oivaltaa että oli aika kääntyä, että nyt oli kuljettu yhteen suuntaan niin kauan että oli korkea aika lähteä paluumatkalle, takaisin kohti alkupistettä, vaikka toki tiesin etten ikinä ehtisi perille saakka. Lapsuus oli siis jotain mitä me saatoimme katsella etäältä, kuin yötaivaalla tuikkiva tähti, mutta jota emme koskaan saavuttaisi; kaihon ja ihailun kohde joka loisti kirkkaana vielä pitkään sen jälkeen kun se oli jo sammunut...”

Laudaturin ansaitsee tämä hiljaisen vaikuttava kirja, jonka tekijä luottaa lukijaansa ja siihen, että sanottavaa on. Sandströmin nimen tuntemattomuus suurelle suomenkieliselle yleisölle johtuu ehkä siitä, että hän kirjoittaa äidinkielellään ruotsiksi, joten arvatenkin hänet tunnetaan Pohjoismaissa paremmin kuin Suomessa. Molempien mainittujen romaanien suomentaja on Outi Venna, joka on tajunnut hienosti teosten yksityiskohtaisetkin vivahteet.