”Minä olen terveesti onneton”, toteaa näyttelijä Birgitta Ulfsson (1928 -) monivaiheisesta ja pitkästä elämästään tänä vuonna ilmestyneessä teoksessa Mikä ettei? Hän sanoo myös: ”Luulen, että yksi suurista… pelastuksistani…on, että hämmästyn. Minä yllätyn vilpittömästi, kun jokin näytelmä alkaa kantaa. Mitä nyt tapahtuu? Ja miten? Minä kysyn. Pidän siitä tunteesta, että teatteria kirjoitetaan veteen. Kun se on ohi, se on ohi. Mutta olen minä hämmästynyt omasta elämästänikin. Ja paljosta muusta.”
Ulfsson puhuu paljon ja avoimesti näyttelijäntyöstään ja monista ihmisistä - myös puolisoista - , joiden kanssa hän on työtään tehnyt sekä Suomessa että Ruotsissa. Hänen mukaansa näyttelijäntyö ei helpotu siitä, että saa hyviä arvosteluja, vaan päinvastoin; vaatimukset vain kasvavat. Tuo ajatus taitaa olla totta kaikkien taidemuotojen osalta. Joku kysyi Ulfssonilta, miksi hänellä ei ole traumoja. Hän vastasi, että ”traumaattinen hän ei ole, mutta pohjasuru on hyvä olla olemassa, selkäreppu”. Onkohan niin, että tietynlainen surun selkäreppu tarvitaankin taiteen luomiseen, jokin syvä särö, josta ammentaa? Silkasta onnellisuudesta on vaikea tehdä koskettavaa taidetta, ovat monet sanoneet. Ulfsson tunnetaan myös käytännön taidostaan ajaa venettä Suomenlahdessa sijaitsevalle ulkosaarelle, jossa hänellä on mökki, jota hän kutsuu ”sydämensä viidenneksi kammioksi”.
Kirja on yhtä aikaa muistelmateos, syvähaastattelu ja itsetutkistelua. Teoksen haastattelut yhdessä Ulfssonin kanssa on tehnyt ruotsalainen kirjailija ja journalisti Stig Hansén. Kirjan on suomentanut Liisa Ryömä.
