Hoppu, Tuomas: Sisällissodan naiskaartit – suomalaisnaiset aseissa 1918, Gummerus, 2017
Kontula, Anna: Luokkalaki – Miten Suomen lait ja viranomaiset syrjivät työväenluokkaa, Into, 2016
Lintunen, Tiina: Punaisten naisten tiet, Otava, 2017
Rahkonen, Ossi: Helsingin Sanomat, haastattelu 13.04.2017
Lähiaikoina on ilmestynyt useita mielenkiintoisia teoksia ja artikkeleita, joissa on kiinnitetty huomiota koulutuksen ja yhteiskuntaluokan merkitykseen yksilön elämässä ja yhteiskunnassa selviämiseen sekä Suomen itsenäisyyden alkupuolella että myös viime vuosina. Vuonna 2018 tulee kuluneeksi sata vuotta Suomen sisällissodasta, ja usein on kuultu väitteitä siitä, että tuosta ajasta on kirjoitettu etupäässä valkoisten historiaa punaisten historian jäädessä vähemmälle. Hopun ja Lintusen kirjoissa fokus on kuitenkin punaisissa ja nimenomaan naisten kohtaloissa.
Historioitsija Tuomas Hopun teos Sisällissodan naissankarit – suomalaisnaiset aseissa 1918 kertoo punakaartiin liittyneistä naisista, heidän taustoistaan, motiiveistaan, aatteellisuudestaan ja lopulta kohtalostaan. Monet nuoret naiset liittyivät punaisten taisteluun 'vapauden ja ihmisoikeuksien puolesta' ja sortoa vastaan. Naiskaarti perustettiin alkuun etupäässä sodan mahdollista sairaanhoitoa ja muita toimia ajatellen. Kokonaismäärä sodan aikana oli noin 2600 naista, ja eniten naiskaartilaisia oli Helsingissä, arviolta 400 – 500 naista. Yhteistä heille oli köyhyys, nuoruus, naimattomuus ja alhainen koulutustausta. Kaikista kaartiin liittyneistä 20-vuotiaiden ja sitä nuorempien osuus oli yli 66 prosenttia. Lähes kaikilla oli työläistausta ja pohjasivistys vähäinen. Monen naisen sanottiin liittyneen kaartiin nuoruuden innostuksen palosta ja asiaa perusteellisesti pohtimatta, kun alkuun ei vielä tiedetty, mihin toiminta jossain vaiheessa johtaisi. Myös hyvä palkka, sama kuin mieskaartilaisille, sai naiset aatteen lisäksi liittymään kaartiin, ja tehdastöiden loppuminen osin pakottikin naisia liittymään siihen, koska rahaa ei muuten ollut. Tästä huolimatta monet värväytyneiden läheiset vastustivat kovasti naisten ratkaisua. Myös valkoisen rintaman naisilla oli mielenkiintoa aseistautumista kohtaan; naisten omaiset vastustivat hanketta myös valkoisten puolella ja se jäikin sitten suunnitelmaksi.
Mitä näille naisille tapahtui hävityn luokkasodan jälkeen? Kaiken kaikkiaan koko maassa oli valtiorikosoikeudessa tuomittavana 5533 naista, mukana siis myös naiset, jotka eivät olleet kuuluneet aseelliseen punakaartiin. Osa aseelliseen kaartiin kuuluneista 2600 naisesta, hieman yli tuhat naista, jäi valtiorikosoikeudessa lopulta tuomitsematta, saman verran tuomittiin, 270 naista teloitettiin, osa kuoli vankileireille, 60 kaatui, osa pidätettiin ja otettiin säilöön muutamiksi kuukausiksi, osa pakeni Neuvostoliittoon ja jotkut muihin maihin. Hopun mukaan paluu arkeen sisällissodan jälkeen tapahtui kuitenkin nopeasti; työ ja perhe olivat ne tekijät, jotka palauttivat hengissä selvinneet naiset nopeasti jokapäiväisen elämän pariin.
Punaisten naisten tiet - kirjassaan, joka perustuu kirjoittajan vuonna 2015 tarkastettuun väitöskirjaan, historioitsija Tiina Lintunen kertoo niiden naisten kohtaloista, jotka osallistuivat kyllä punakaartin toimintaan, mutta aseettomina. Tutkimusryhmäksi oli valikoitunut Porin ja Ulvilan alueen valtiorikosoikeuteen valtiopetoksesta syytettyinä joutuneet naiset. He olivat tavallisia työläisnaisia, jotka toimivat sairaanhoidossa ja huoltotehtävissä. Teoksessa kerrotaan, mitä heille tapahtui sodan jälkeen ja miten he sopeutuivat muuttuneeseen tilanteeseen. Kirjoittaja kuvailee myös punaisen ja valkoisen historiankirjoituksen eroja Suomessa eri aikoina sisällissodan jälkeen ja toteaa, että nykyisin tästä historiankirjoituksesta ajatellaankin niin, että ”sodasta ei ole olemassa yhtä monoliittista totuutta, vaan useita rinnakkaisia totuuksia”.
Ovatko luokkaerot Suomessa sitten kadonneet tai vähentyneet sadassa vuodessa ja hyvinvoinnin lisääntyessä? Kirjassaan Luokkalaki – Miten Suomen lait ja viranomaiset syrjivät työväenluokkaa kansanedustaja Anna Kontula kuvaa, millaisia piileviä syrjinnän muotoja suomalaisessa yhteiskunnassa edelleenkin on köyhien ja rikkaiden välillä, vaikka ajattelemmekin nyt elävämme tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ja sosiaalipalvelut ovat kaikkien ulottuvilla. Kuinkahan moni on tullut ajatelleeksi aamupuuroa lusikoidessaan vaikkapa sellaista Kontulan mainitsemaa asiaa, että tässä maassa on tälläkin hetkellä vajaa 400 000 ihmistä, joiden luottotiedot eivät ole kunnossa. Monilla heistä ei sen vuoksi ole pankkitunnuksia, joilla nykyisin operoidaan joka paikassa, myös terveydenhuollossa. Nämä ihmiset joutuvat jonottamaan käteispennosiaan täpötäysissä pankeissa, jotka kyllä ovat aina osanneet ottaa oman osuutensa vähäisistäkin tuloista. Ei voida ajatella, että luottotietojen menetys olisi aina pelkästään ihmisen oma vika; syyt ovat syvemmällä, jopa monien sukupolvien takana, ja usein sellaisia, että niitä ei välttämättä puusta katsoen voi ymmärtää, ei ainakaan tuomita.
Helsingin Sanomissa 13.04.2017 julkaistussa haastattelussa sosiologian professori Ossi Rahkonen toteaa, että yhteiskuntaluokat ovat olemassa myös tämän päivän Suomessa. Rahkosen mukaan ”koulutus ja yhteiskuntaluokka vaikuttavat voimakkaasti ihmisten terveyteen ja keskimääräiseen elinikään”. Hänen tehtävänsä on ollut selvittää, miksi näin on. Alempiin luokkiin kasautuvat huonot elintavat; vähäinen liikunta, epäterveellinen ruoka, runsas alkoholin käyttö ja tupakkatauot pohjimmaisina syinään usein huolet, elimistöä kuormittava ja raskas työ, työstä uupuminen, stressi ja ympäristön paine, sairastuttavat nimenomaan köyhiä ihmisiä. Elinajanodotteen erot ovat kasvaneet 2000-luvun alussa. ”Raskas fyysinen työ ja siihen liittyvä kulttuuri ovat tappava yhdistelmä”, toteaa Rahkonen ja jatkaa: ”Suurin vaikutus terveyteen tulee työstä ja koulutuksesta, siis terveydenhuollon ulkopuolelta.” Rahkonen kritisoi myös sitä, että terveydenhuolto hoitaa sairauksia sen sijaan, että hoidettaisiin ihmisten terveyttä ja ehkäistäisiin ennalta sairauksien puhkeamista.
Silmiä avaavia ja keskustelua herättäviä aiheita tarjoavat oheiset lukukokemukset ja panevat kyllä arvioimaan näin tämänvuotisen juhlahumun äärellä, millaisessa yhteiskunnassa nykyisin elämme ja millaista edistystä on tapahtunut viimeisen sadan vuoden aikana. Olisiko vuosikymmeniä vaivannut viha ja katkeruus vihdoin jo laantunut ja tilalle nousemassa ymmärrys, yhteishenki ja solidaarisuus? Lähes 90 miljoonan Eurojackpot-potti osui vain kolmelle, mutta me loput - lottovoitottomat, mutta hyväosaiset - voisimme yhdistää tänä päivänä voimamme entistä enemmän yhteisen hyvän jakamiseen niin, että näin pienessä populaatiossa sitä riittäisi myös elämän valttikorttien jaossa ne huonommat kortit saaneille. "Kansakunnan henkinen taso mitataan sillä, miten se kohtelee yhteisönsä heikompia ja vähäosaisia." Siinäpä haastetta 100-vuotiaalle Suomi-neidolle ja sen asukkaille, ja silloin voitaisiin vilpittömästi yhtyä siihen jo kuluneeseen sanontaan, että lottovoitto on jo sekin, että on syntynyt Suomeen.
