”Tottuminen vallitsevaan tilanteeseen on elämän antama lahja niille, joille onni ei ole mahdollista.” Jotenkin tähän tapaan haastellaan venäläisen Alexandr Puškinin (1799 – 1837) kirjoittamassa runoelmassa Jevgeni Onegin. Runoelman on säveltänyt oopperaksi Pjotr Tšaikovski (1840 – 1893), ja esitys menee parhaillaan Suomen Kansallisoopperassa tänä keväänä. Ohjaus, askeettinen, mutta toimiva lavastus ja valaistus ovat Marco Arturio Marellin käsialaa.
Jeveni Onegin on surullinen, opettavainen ja nostalginen kertomus siitä, miten ”juna meni jo, jäitkö asemalle?” Jevgeni Onegin on rikas ja joutilas naistenmies, joka hurmaa naisia komealla olemuksellaan ja kosmopoliitin maineellaan. Hän tulee kyläilemään maalla asuvan ystävänsä Lenskin kanssa Lenskin naapuriin, jossa asuu leskiäiti Larina ja hänen kaksi kaunista tytärtään, Tatjana ja Olga.
Lenski on rakastunut Olgaan, iloiseen lapsuudenystäväänsä. Tatjana, hiljainen runotyttö, taas rakastuu silmittömästi Oleginiin, joka ei vastaa nuoren maalaistytön tunteisiin, vaan ylimielisesti viisastellen ohittaa ne. Kylän juhlissa Olegin alkaa hetken päähänpistosta liehitellä Olgaa, ystävänsä Lenskin valittua. Seuraa riita, joka ratkaistaan kaksintaistelulla. Voidaan arvata, kumpi kuolee, Lenski tietenkin, muutenhan Jevgeni Onegin -niminen runoelma ja sen myötä ooppera loppuisivat lyhyeen.
Siitä päästäänkin Lenskin aariaan, joka on tuttu kaikille radiomusiikkia kuunteleville, vaikka ei oopperasta juuri perustaisikaan: ”Oi, minne, minne loittonitte päivät, te armahat ja onnekkaat…”. Musiikin johtaa Mikhail Agrest ja Kansallisoopperan orkesteri panee parastaan. Laulajien osuudet ovat tasaisia, Josef Wagnerin komea baritoni Oneginin, Olesya Golonevan helisevä sopraano Tatjanan, Tuomas Katajalan - mikä ääni! - puhdas tenori Lenskin ja Niina Keitelin kaunis mezzosopraano Olgan roolissa. Eikä sovi unohtaa Jyrki Korhosen mahtavaa bassoa – miten joku voi päästä äänellä niin syvän kaivon pohjalle! – ruhtinas Gremininä, joka fiksuna ja filmaattisena miehenä onnekseen tajuaa, mikä helmi Tatjana oikeasti on. Siinä jää sitten Onegin loppupeleissä nuolemaan näppejään, kun ei aikanaan älynnyt omaa parastaan. Toivotaan toki, että hänellekin joskus vielä päivä paistaisi risukasaan.