Carl Ludvig Engel (1778, Berliini – 1940, Helsinki), saksalainen arkkitehti, joka työskenteli vuodesta 1816 lähtien Suomen suuriruhtinaskunnassa, Venäjän keisarin, Aleksanteri I:n leivissä, suunnitteli lähes koko Helsingin ydinkeskustan. Siihen kuuluvat Helsingin tuomiokirkko (1852), Valtioneuvoston linna (1822), Helsingin yliopiston päärakennus (1832) ja Kansalliskirjasto (1840), siis koko Senaatintorin empiretyyliä edustava miljöö. Sitä ennen hän oli työskennellyt Berliinissä, Tallinnassa, Pietarissa ja myös Turussa, jossa hän oli ehtinyt suunnitella Vartiovuoren tähtitornin (1818). Keisari Aleksanteri I:n käskystä hän sai 38-vuotiaana tehtäväkseen suunnitella Helsingin tulevan keskustan ja niinpä hän muutti perheineen Helsinkiin, tuohon tuuliseen röttelökylään, ja ryhtyi tuumasta toimeen.
Muita Engelin suunnittelemia rakennuksia Helsingissä ovat Vanha kirkko (1840), Lapinlahden sairaala (1841), Kaartin kasarmi (1822), Pyhän Kolminaisuuden kirkko (1926), Merikasarmi (1838), Kaupungintalo (1832) ja Presidentinlinna (1843) vain isoimpia mainiten.
Engelin 15 vuotta kestäneen intendentinkonttorin johtajan toimikauden aikana suunniteltiin useita kymmeniä rakennuksia vuodessa; oli kirkkoa, pappilaa, kartanoa, koulua, raatihuonetta, lääninhallitusta, sairaalaa, kasarmia, vankilaa, tulleja ja majakoita. (www.wikipedia.fi)
Muita mainittavia ovat myös Ahvenanmaalla sijaitseva Eckerön postitalo (1826), josta Kirjatimpurillakin on kesäkokemusta (Kirjatimpuri 25.07 ja 27.07.2015), ja monia muualla Suomessa sijaitsevia, Engelin suunnittelemia mökkeröisiä, kirkkoja, talontolleroita, tapuleita ja asemakaavoja.
Tämä kaikki pohjustuksena alettiin suorittaa Jukka Viikilän Finlandia-palkinnon viime vuonna (2016) saanutta fiktiivistä Engelin päiväkirjaa, Akvarelleja Engelin kaupungista, joka jakautuu kolmeen osaan: vuodet 1816 – 1824, 1824 – 1830 ja 1831 – 1840. Ykskantaan ja verkkaisesti etenee tämä päiväkirja, jossa suunnittelija pohtii suhdettaan outoon ja tuulien riepottamaan, suorastaan metsäläiseen Helsinki-nimiseen Takahikiälään, jonne hän on kunnianhimoissaan joutunut ja tuonut sinne myös vieraantuneen vaimonsa ja sairaalloisen tyttärensä, kauniista tulkista puhumattakaan. Elämän kantavana voimana tuntuu olevan ajatus siitä, että kohta päästään pois tästä peräkylästä Berliinin riemuihin, kunhan vielä jaksetaan suunnitella pari uutta tupasta. Berliiniin lähtöä ei tainnut tulla loppupeleissä sitten kenellekään, niin puuttui kohtalo peliin. Jäivät sentään monet upeat rakennukset, joita voi syystä ihailla.
