Otettiinpahan iltalukemiseksi ja uneen uuvuttajaksi Hanna Weseliuksen (1972 - ) esikoisromaani Alma!, jota noin näppituntumalla ja etukäteen arveltiin fiktioksi säveltäjä Gustaf Mahlerin (1860 - 1911) vaimon Alman (1879 - 1964) elämästä. Ei onnistunut uneen uuvuttaminen. On jotensakin huvittavaa, että kun ennakkoasentein lähtee jotain teosta lukemaan, on päässä jo jokin skeema, millä tarinassa todennäköisesti edetään. Kun skeema ei sitten pidäkään paikkaansa, on aivan hämmennyksen tilassa, tyyliin että; merimies – mikä laiva, mikä maa, mikä valuutta?
Romaani kertoo säveltäjä Alma Mahlerista, muusikon vaimosta, mutta samalla se kertoo myös eri aikakausina, eri puolilla maailmaa ja erilaisissa elämäntilanteissa olevien naisten elämänkohtaloista ja niistä monista alistamisen muodoista, joilla maailma on ennen ja vielä nytkin naiskehoa ja -mieltä hallinnut. Alma todennäköisesti loi elämästään ainakin osin omansa näköisen niillä resursseilla, mitä hänellä oli - ja hänellähän sentään jotain oli - , mutta miten onkaan Nigeriassa siepattujen tyttöjen laita tai Lampedusan saarelle rantautuneiden pakolaisten, joita tulee verranneeksi tässä romaanissa naisen valtaan omasta kehostaan? Missä ovat näiden ihmisten todelliset vaihtoehdot? Hyvällä tahdollakin joutuu oikein hakemaan yhtäläisyyksiä näiden romaaniin valittujen henkilöhahmojen välillä ja myös syitä siihen, miksi heidät on otettu mukaan. Olisiko ollut osuvampia vaihtoehtoja olemassa vertailtaessa Almaa ja tämän päivän naisia?
Helsingin Sanomissa oli juttua teoksen kirjoittajasta Hanna Weseliuksesta (HS 03.09.2016). Se oli kyllä asiaa avartava haastattelu, auttoi hieman ymmärtämään romaanin asetelmallisuutta ja toisaalta herätti myös lisää kysymyksiä naisen asemasta. Ovatko tosiaan jo menneet vielä ohi ajat, jolloin naiset vapaaehtoisesti ovat alkaneet pienentää itseään suhteessa miehiin, ja minkä takia? Hyötyäkseen siitä jotain? Arkuudesta ja pelosta, että eivät tule hyväksytyksi, jos menestyvät? Muiden naisten kateuden takia? Lasten takia? Miehiä kohtaan tuntemansa myötätunnon vuoksi? Rakkauden? Ja vielä kysymys: miten he loppupeleissä ovat siinä sitten onnistuneet? Miksi edelleen iso osa niin kutsutuista menestyvistä naisista on sinkkuja tai eronneita ja miksi useimmilla menestyvillä miehillä sen sijaan on taustatukenaan rakastava ja myötäelävä perhe?
