Luojan virsi
Maaria pyhäinen Neitsyt,/ vaimo valkeaverinen,
meni metsän rantuelle, / näki oksalta omenan,
näki puulta pähkinäisen: / ylähähkö maasta syödä,
alahahko puuhun nousta.
Otti kartun kankahalta, / pudotti omenan puusta,
sorti maahan pähkinäisen. / Poimi suuhun pähkinäisen,
loi omenan huulillensa, / huuliltansa kielellensä,
kieleltä keruksillensä.
Tuosta tyytyi, tuosta täytyi.
Maaria pyhäinen Neitsyt, / vaimo valkeaverinen,
astuvi talo talolta, / vasta kultainen kädessä,
hopeainen kainalossa.
Meni yhtehen talohon, / oli akka ikkunassa,
kysytteli akkaselta:
"Hoi sa akka, vanha vaimo, / onko tässä yösijaista,
yösijaista, maamajaista, / missä maata mannun naisen,
naisen raskahan levätä?"
Akka vasten vastaeli: / "Ei oo meillä yösijaista,
yösijaista, maamajaista. / Mene tallihin mäelle,
tallihin takimmaisehen, / oron suuren seimen luokse."
Maaria pyhäinen Neitsyt, / vaimo valkeaverinen
meni tallihin mäelle, / tallihin takimmaisehen;
sai hän sieltä yösijaisen, / yösijaisen, maamajaisen.
Synnytteli poikastansa / tallihin hevosen luokse,
kakaroille jääkkähille, / oljille lumekkahille,
heinille apilahille, / apilahan kukkasille.
Jouluna Jumala syntyi, / paras poika pakkasella.
Maaria oli emo Jumalan.
Kaarle Krohn, Suomen muinaisrunoja I
Marjatta, matala neiti
Marjatta, matala neiti, / pyhä piika pikkarainen,
kylpi kylyn kyllältänsä, / vatsan löylyn vallaltansa.
Teki tuonne pienen poian, / latoi lapsensa vakaisen
heinille hevosen luoksi, / sorajouhen soimen päähän.
Pesi pienen poikuensa, / kääri kääreliinahansa;
otti pojan polvillensa, / laittoi lapsen helmahansa.
Piiletteli poiuttansa, / kasvatteli kaunoistansa,
kullaista omenuttansa, / hopeista sauvoansa.
Sylissänsä syöttelevi, / käsissänsä kääntelevi.
Siitä meiän Marjatalle / kasvoi poika kaunokainen.
Ei tietä nimeä tuolle, / millä mainita nimellä.
Emo kutsui kukkaseksi, / vieras vennon joutioksi.
Etsittihin ristijätä, / katsottihin kastajata.
Tuli ukko ristimähän, / Virokannas kastamahan.
Ukko risti ripsahutti, / kasti lapsen kapsahutti
Karjalan kuninkahaksi, / kaiken vallan vartijaksi.
Siitä suuttui Väinämöinen, / jopa suuttui ja häpesi.
Itse läksi astumahan / rannalle merelliselle.
Tuossa loihe laulamahan, / lauloi kerran viimeisensä:
lauloi vaskisen venehen, / kuparisen umpipurren.
Itse istuvi perähän, / läksi selvälle selälle.
Kalevala 50. Runo: 329 – 346, 425 – 434, 475 - 488
Neitsyt Marian kehtolaulu
Lauloi iltaan himmeään / köyhä neitsyt Maariainen,
koditonna maailmaan / syntyi poika ainokainen.
Paikkaa ainutta ei lain, / missä piltti unta saisi.
Puuttuu vaipat, kehtokin, / jossa armas nukahtaisi.
Kuulkaa mua, oi ihmiset / tuskan tutut, armaiseni!
Sydämenne avatkaa, / suoja suokaa lapselleni!
Juuret syvään viiltäkää / itkujenne pajupuista,
kätkyt niistä punokaa, / murheistanne salatuista.
Vielä heinät toivojen / tuokaa lapsen pielustaksi.
Kädet tuokaa ristityt / katokseksi ihanaksi.
Vasta silloin pääsis hän / lämpöön kauan pyytämäänsä,
salaisuuksiin sydänten / huoahtain hän painais päänsä.
Lauloi iltaan himmeään / köyhä neitsyt Maariainen,
koditonna maailmaan / syntyi poika ainokainen.
Oiva Paloheimo (1910 - 1973)
Maria, Herran piikanen
Maria, Herran piikanen, / Kyrie eleison.
Käy halki ruusupensaikon, / mi vailla lehvää kukkaa on.
Jeesus ja Maria.
Maria, Herran piikanen, / Kyrie eleison.
Ketä kantaa alla sydämen, / pyhää Vapahtajaa ihmisten.
Jeesus ja Maria.
Maria, Herran piikanen, / Kyrie eleison.
Näin metsän halki kulkeissaan / saa kaikki ruusut puhkeemaan.
Jeesus ja Maria.
Itävaltalainen kansanlaulu, suom. Anna-Maija Raittila