Puukko, tuiki tarpeellinen työkalu, joka männä vuosikymmeninä roikkui jokaisen itseään kunnioittavan isäntämiehen vyöllä jokapäiväisenä tarvekaluna, herättää monenlaisia ajatuksia ja tunteita, niin isissä, pojissa kuin äideissä ja tyttärissäkin. Puukon symboliarvo yhtenä miehisyyden mittarina on ollut kiistaton.
Kansan karttuisa aivoriihi on taas ollut asialla ja keksinyt, varmaankin 1800-luvun pohojaalaasten junkkareitten myötätuella, huomattavan määrän puukkoon liittyviä sanontoja. Onhan puukko sentään ollut ennen muuta työkalu, jota ilman ei lähretty eres pihan perälle, saati siansalvohon. Sen lisäksi sille on keksitty paljon muutakin käyttöä naapurin tai muutoin eri mieltä olevan sohimisesta tai sormeen tai reisivaltimoon osumisesta lähtien. ”Tervaskannolla kuonon päähän ja teräksellä pitkin selkää”, lauletaan Isoon-Talon Antissakin. ”Pirä puukko täyres teräs. Ei tupella tapella”, neuvotaan eräässäkin sananlaskussa. ”Puukolla ei oo muuta käyttyä ku miestappo ja hampairen kaivelu”, väittää muuan sanonta ja ikävä kyllä taitaa sanonta olla vieläkin terässään ellei tupessaan.
Antti Hyryn (1931 - ) novelli Kivi auringon paisteessa on yksi hienoja lapsuuden ja nuoruuden rajapintaa ja identiteetin heräämistä kuvaavia novelleja. Siinä poika vuolee puukolla uutta nuolta jousipyssyyn ja tunnistaa yllättäen oman jalkansa. ”Hän kulki puukko mukanaan ja teki kaikkea, mitä tarvittiin, mutta aina, kun hän teki jotakin, hän katsoi itseään ja käsiään, niin kuin puukkoa, joka tekee lastuja. Ja hän oli kuin keväällä tulevan haukan siivet, jotka ovat kevyet ja voimakkaat mutta jotka on leikattu poikki, ja ne eivät tiedä, mihin niitten pitäisi mennä.”
