Tallinnan reissulta vanhan kaupungin kulmilta löytyi puistotaidetta suoraan Kirjatimpurin tarpeisiin alasimesta erikokoisiin lekoihin. Puusta ja raudasta tehdyt vanhat työkalut ovat taide-esineitä, joita niiden tekijät ovat hartaasti käsityönä valmistaneet pajoissaan ja verstaissaan aikaa ja vaivaa säästelemättä, koska työkalusta on haluttu tehdä kerralla kunnollinen ja kestävä.
Raudan synnystä kerrotaan suomalaisessa mytologiassa seuraavaa: ”Ukko ylijumala hieroi käsiään. Tästä syntyi kolme neitoa, joita sanotaan myös luonnottariksi. Rauta on syntynyt näiden neitojen rinnoissa. Yksi lypsi mustan maidon, toinen valkean, kolmas punaisen; näistä syntyivät erityyppiset raudat. Raudat valuivat maahan, mutta maan pinnalla tuli karkotti raudat suohon. Raudat säilyivät suossa kauan, kunnes karhu ja susi vaelsivat suolla. Niiden jalanjäljistä rautaruostetta nousi pintaan. Syntyi Seppo Ilmarinen, joka löysi raudan. Rautaa pelotti joutua taas tulen kanssa tekemisiin, mutta Ilmarinen tyynnytteli sitä ja sanoi, että se saa tulessa entistä upeamman muodon. Suo sotkettiin ja rauta nostettiin Ilmarisen pajalle. Rauta sulatettiin velliksi, mutta se alkoi rukoilla päästäkseen pois tulesta. Seppo Ilmarinen vaati rautaa vannomaan, ettei se koskaan vuodata verta, vaan syö vain kiveä ja puuta, jos tulesta pääsee. Rauta vannoi. Ilmarinen työsti raudan esineiksi. Lopuksi hän karkaisi raudan upottamalla sen lipeään. Katkerasta lipeäkylvystä rauta kuitenkin suuttui ja petti valansa ja on siitä lähtien vuodattanut verta. Raudan aiheuttamia haavoja hoidettaessa on luettu raudan syntyä. Tällöin on pyritty muistuttamaan rautaa sen antamasta valasta ja siitä, että se on kaiken velkaa ihmiselle. Ihminen on nostanut sen suosta, jossa se oli pelkkää liejua. Rautaa on käsketty korjaamaan tekemänsä vahingon, koska sillä ei ollut valtuuksia verenvuodatukseen.” (www.wikipedia.fi)
Rauta materiaalina on kirvoittanut monta hienoa ajatelmaa myös kansan syvien rivien lausumana: ”Rauta rautaa hioo, ihminen hioo ihmistä.” ” Silloin on taottava, kun rauta on kuumaa.” ”Rauta katkaistaan raudalla.” ”Onnettomalla kulta muuttuu raudaksi, onnekkaalla rauta kullaksi.” ”Monta rautaa tulessa.” ”Jos olet alasin, pysy hiljaa, jos olet vasara, lyö kovaa.” ”Takoisihan se monikin seppä, vaan kun ei pidä pihdit.” ”Sitä myöden seppä takoo, kun hyvänä pidetään.” ”Hän joutui vasaran ja alasimen väliin.”
Aaro Hellaakosken klassisessa Hengen manaus -runossa kertoja kokee olevansa juuri tällaisessa tilanteessa (Huojuvat keulat, 1946):
--- ” Jumala, henki, en lie ainoa, jolla / vaikea on sinun ahjossasi olla, / paahtua niin kuin lietsottava rauta, / taipua paljoon, kasvaa pienemmäksi, / tulla hetki hetkeltä köyhemmäksi. / Muttei auta, muttei auta, / sinähän yksin puhallat kipinän meihin / kylmiin, kovettuneihin. /
Jumala, henki, ahjosi kuumuudessa / uupunut olen ja pihties puristimessa. / Sinä et väsy, et putoa uskostas / että olet nostava kerran moukarin alta / työn, joka näyttää valmiimmalta / kuin tämä, joka nyt kipunoi sormissas. /”
