On varakas perhe, jossa perheenpää rakennuttaa taloja ja tekee bisnestä, on edustusrouvana hyörivä äiti Vuokko kotiin palkattuine apujoukkoineen ja heidän kaksi tytärtään, jotka elävät perheen varallisuuden heille tarjoamaa mukavaa elämää ja jotka ajattelevat elämästä toisella tavalla kuin vanhempansa. On naimaton, keski-ikäinen täti Aune, joka on menettänyt läheiset omaisensa ja joka ei oikein ymmärrä, miksi juuri hän, vaatimattomin, jäi jäljelle, kun kaikki muut kuolivat. Tädin elämää määrittelevät isän ja äidin tyttärelleen antamat ankarat elämänohjeet, joiden mukaan hän yrittää elää.
” Hän katsoi renkaita kämmenellään. Vaikka he olivat kuolleet, he elivät hänen mielessään. Hän teki kaiken suhteessa siihen, mitä äiti tai isä olisi ajatellut. Vainajat hallitsivat eläviä, niin oli aina ollut, niin olisi aina oleva. Kuka hän oikeastaan oli? Hän istui siinä pappilan kanervanpunaisella sohvalla, hän ajatteli isän ja äidin ajatuksia.”
Mutta muutoksen tuulet alkavat puhaltaa, koska päähenkilöt eivät enää kestä sitä harhaa, mihin he ovat tarrautuneet, ja elämättömän elämän paine käy liian raskaaksi kantaa. Vuokko tarttuu esille tulleeseen mahdollisuuteensa, Marttiin, ja Aune saa voimia nuoresta, raikkaasta sukulaistyttärestä, joka pöllyttää hänen luutuneita kuvioitaan. Samalla illuusio työpaikan johtajan ja hänen välisestään suhteesta murenee. Suvun nuoret naiset käyvät lopulta lävitse oman surutyönsä ja siivoavat kotipesän sekä symbolisesti että konkreettisesti.
Laura Honkasalon neljäs romaani kertoo kolmen samaan sukuun kuuluvan, mutta eri sukupolvea edustavan naisen tarinan. Eletään 1960-lukua, jolloin modernit muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa Suomessakin ja 1990-lukua, jolloin kaikkien aikojen laman pohjamudista alettiin uida kuivempaa maata kohti. Kirjailijan taustatyö 1960- ja 1990-luvun osalta on tehty tunteja säästelemättä; ajankuva on autenttinen ja uskottava.
