Klaus Härön ohjaama Miekkailija vie Viron vanhoihin, autenttisiin maisemiin. Nähtiin niissä Viron saarten kiertomatkalla muutamia vuosia sitten havaittu, museoitu vaaleanpunainen rautatieasema, Viljandin hieno, raunioitunut laitakaupunki ja monia muita tuttuja paikkoja. Eipä ihme, että Virossa kuvataankin entistä enemmän menneisyyteen liittyviä elokuvia.
Viron Haapsaluun 1950-luvulle Stalinin aikaan sijoittuva suomalais-virolais-saksalainen Miekkailija kertoo opettajasta (Märt Avandi), joka saapuu Leningradista kaupunkiin töihin. Jo aivan alusta lähtien toistuva, selkäpuolelta tapahtuva kamera-ajo herättää outoa aavistusta ulkopuolisuudesta ja pelosta, joka miehen olemuksestakin säteilee. Koulun rehtorin ja hänen apurinsa pahiksen roolit tunnistaa jo ensimmäisistä haastattelutilanteista. Miekkailija on väärinkohdeltu sankari. Häröllä on taito löytää elokuviinsa aitoja ja suvereenisti näytteleviä lapsia ja nuoria. Elokuva perustuu tositapahtumiin.
Ylitse muiden on elokuvan kuvaus, joka on aivan oma lukunsa. Tästä lähtien aiotaan mennä katsomaan joka ainoa elokuva, jossa Tuomo Hutri on kuvaajana. Mikä näkemys, mikä tarkkuus, mitkä joukkokohtaukset! Kiinnostavaa elokuvien tekemisen jälkeisissä haastatteluissa on usein se, että ainoastaan ohjaajaa haastatellaan, vaikka esimerkiksi tämä filmi ei olisi sitä, mitä se on, ilman loistavaa kuvaajaa, lavastajia, puvustajia ja kaikkia muita niitä henkilöitä, jotka puurtavat taustalla.
Härö itse sanoo haastattelussaan (HS 14.03.2015), että sijaisvanhemmuus on hänelle Miekkailijan tärkein teema. Hän vertaa Neuvosto-Viron lasten isättömyyttä ja usein äidittömyyttäkin nykyajan lasten yksinäisyyteen, kun työelämä ja jatkuva kiire on vienyt lapsilta vanhemmat. Mitä merkitseekään tämän päivän lapselle se, että joku aikuinen oikeasti kiinnostuu hänen hyvinvoinnistaan vaikkapa rahan antamisen sijaan? Edellisen teeman lisäksi elokuva kertoo karua kieltään myös Viron miehitykseen liittyvästä ankeasta kyttäämisen ja ilmiantojen ajasta, jolloin kortilla olivat ne ihmiset, joihin voi luottaa. Vaikka tarina kokonaisuudessaan on aika perinteinen, Härö osaa ohjata elokuvia, jotka herättävät tunteita ja myötätuntoa kaikkein heikompiosaisia kohtaan.