Luetaan päätöksen tekemisen vaikeudesta. Päätetään tehdä päätös ja pysyä siinä. On tipatonta tammikuuta, alkotonta alkuvuotta, hesetöntä helmikuuta ja lihatonta loppuelämää. Mutta miten saada pysymään voimassa tämä päätös koko tietyn ajan, jonka on itselleen luvannut, jopa koko eliniän? Ari & Mona Riabacken tänä vuonna ilmestynyt teos Päätöksen teko – uskalla tehdä toisin penkoo tätä aihetta. Koska kirjoittajien mukaan ihminen tekee yhden päivän aikana 2 500 – 10 000 päätöstä (huhhuh, hurjia lukuja!), he haluaisivat auttaa tekemään niitä viisaita ja parempia päätöksiä enemmän.
Kirjoittajat lanseeraavat teoksessaan kirjainyhdistelmän H.A.L.T., (hungry, angry, lonely, tired) joka tarkoittaa, että jos on nälkäinen, kiukkuinen, yksinäinen tai väsynyt, ei kannata tehdä tärkeitä päätöksiä. No, sen sanoo tolkku maalais- tai kaupunkilaisjärkikin. Vanha kansa ohjeistaisi pohtijaa tällä kohtaa, että ”nuku ainakin yön yli ennen kuin teet päätöksen”.
Kiinnostava on jakso, jossa käsitellään ryhmäpsykologiaa: ”Kun kaikki ajattelevat samalla tavalla, kukaan ei ajattele erityisen paljon.” Ihmiset tekevät mielellään sitä, mitä muutkin, koska se luo turvallisuudentunnetta. Kirjoittajat toteavat, että yhteisiä päätöksiä tehtäessä täytyy olla aina yksi henkilö, jolla vastuu on, sama koskee sitä, että kun päätös on tehty, niin joku varmistaa toimeen ryhtymisen, muuten homma hälliintyy, niin kuin eräässä murteessa asia todetaan.
Kirjoittajien mukaan ihminen vertailee koko ajan eri vaihtoehtoja. Jos on vaikkapa eroamassa kumppanistaan, on paljon helpompaa, jos uusi on jo katsottuna, koska entistä voi verrata tähän uuteen ja huomata erot. Paljon vaikeampaa on erota, jos ei ole uutta katsottuna, koska ei voi mistään tietää, onko mahdollinen uusi parempi vai huonompi vaihtoehto kuin nykyinen, puutteineenkin, vai onko uutta edes tulossa. Tosin tässä kohtaa ei puututa siihen puoleen, että viekö virheensä mennessään uuteen suhteeseen, mutta se onkin toinen juttu. Tähän väitteeseen varmaan perustuu myös se valtava määrä mainoksia, joita postilaatikkoon viikoittain kolahtaa (ellei ole kieltänyt niitä, joka sekin on mahdollista!).
Kirja keskittyy isolta osin organisaatioiden päätöksentekoon, mutta kirjan lopulla on ihan tavalliselle pulliaisellekin asiaa. Siellä kerrotaan tapauksesta, jossa kysytään elämänsä lopulla olevilta ihmisiltä, mitä he eniten elämässään katuvat. Vastaukset pistävät miettimään: ”Kunpa en olisi työskennellyt niin kovasti”, "kunpa olisin uskaltanut ilmaista tunteitani”, "kunpa olisin pitänyt yhteyttä ystäviini”, "kunpa olisin antanut itselleni luvan olla iloisempi” ja ”muotoilin elämäni sen mukaan, mitä muut minulta odottivat, kunpa olisin uskaltanut olla rehellinen itseäni kohtaan.”
