Käytiin katsomassa ennakkoon Heini Junkkaalan uusin näytelmä Olipa kerran minä – Narsistin kootut totuudet Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä (Junkkaalan aiempia näytelmiä ovat mm. Kymmenen tikkua laudalla ja Kristuksen morsian), ennakoita tsekkaamalla kun kuka tahansa voi arvioida näytelmän ihkaomin kriteerein eli hieman narsistisesti.
Alussa näyttämöllä on kirjailija, jonka luokse saapuu vanha ja luotettu ystävä. Ystävällä on tärkeää asiaa, mutta se ei tule kuulluksi, koska kirjailija on itse niin epätoivoinen ja täynnä omaa eksistentiaalista hätäänsä; hän ei enää tiedä, miten hän onnistuisi kirjoittamaan niin, että hänen yleisönsä ei jättäisi häntä. Tässä tilassaan hän tulee käyttäneeksi myös parasta ystäväänsä hyväkseen päästäkseen omasta ahdingostaan.
Näytelmää voi tulkita monin eri tavoin, se on sen ansio. Kirjailija haastaa yleisöä dialogiin siitä, mitä hänen pitäisi tehdä, että yleisö kiinnostuisi hänen sanomisistaan eikä hylkäisi häntä. Hylkääminen, yksin jääminen ja marginaaliin joutuminen on esiintyvän taitelijan ja kenen tahansa ihmisen peloista pahimpia ja sen välttääkseen moni on valmis vaikka myymään sielunsa, valmis kutsumaan näkösälle vaikka joukkosurmaajan kertomaan elämästään, jos se teko palauttaa hänet kehälle. Näytelmä kysyy, millaisiin sirkustemppuihin taiteilijan - lue: ihmisen - pitäisi pystyä, että hän lunastaisi paikkansa nykymenossa ja pääsisi olemaan edes hetken tunnettuuden valokeilassa? Ja vielä, miten käsitellä siitä suht järjissään olevan ihmisen mieleen syntyvää häpeää?
Terveesti narsistinen ihminen on itsetuntoinen ja muut huomioon ottava, elämästä nauttiva ja yksinkin selviävä, siis tasapainossa oleva tavallinen ihminen. Mikä sitten on sitä ikävää ja sairasta narsismia, josta puhutaan aivan uuvuksiin saakka? Näytelmässä esitetään kohtauksia - jotkut melko kliseisiäkin - joissa ajattelevan ihmisen käsityksen mukaan on kyse narsismista. Toisaalta tullaan myös luovan ihmisen problematiikkaan ja siihen, pystyykö ihminen edes toteuttamaan omaa kutsumustaan olematta ainakin jossain määrin itseriittoinen? Olla narsisti ja näyttää narsismi sellaisena kuin se pahimmillaan on, on kirjailijalle haaste, joka muistuttaa lähinnä nuoralla kävelyä.
- Katso peiliin tai - Nyt on peiliin katsomisen paikka, sanoo vanha kansa ja tietää. Ovidiuksen Narkissoskin aikoinaan katsoi lähteeseen, näki sieltä oman kuvansa ja rakastui siihen niin, että lopulta kuihtui lähteen äärelle. Häntä etsineet löysivät lähteen reunalta vain kauniin kukan, narsissin. Lähde, jossa kaikki energia ja voima oli, ei voinut virvoittaa omaan kuvajaiseensa rakastunutta.
Rakenteellisesti näytelmässä on monia kiinnostavia ratkaisuja; kirjailijan ja hänen ystävänsä kommentointi näyttämöllä tapahtuviin asioihin, yleisön ottaminen mukaan esitykseen, uutisoinnit ja katkelmat Jari Sarasvuon, Mika Myllylän ja Jussi Parviaisen sanomisista.
Näyttelijöiden ensemble on edustava: Jessica Grabowsky, Minna Haapkylä, Iida Kuningas, Katja Kuttner, Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen. Ohjaus on Milja Sarkolan.
