Unohdettuja sanoja inventoimassa

Niin vain istutaan vanhan vuoden viimeisillä rappusilla ja katse tähyää jo uuden vuoden puolelle. Vilkaistaan vielä sentään ihan huvin vuoksi ja kielellisen urheilun kannalta suomen kielen jo melkein unohdettuja sanoja ja myös eri sanoista saatavia moninaisia johdannaisia ja niiden alkuperää. Esimerkiksi sanalla ahkera on 31 johdannaista; substantiiveja, adjektiiveja ja verbejä. Näin kerrotaan alla mainitussa teoksessa.

Kalevi Koukkunen on teoksensa esipuheen mukaan ”kääkeröitellyt, kääpäröitellyt, käämäröitellyt ja kääveröitellyt sanojen parissa”, ja työn tuloksena on tiiliskiven paksuinen Peltoveturi ja notkisteluja – Unohdettujen sanojen kirja. Kirjaan on koottu unohdettuja, unohtuneita tai harvojen muistamia suomen kielen sanoja, joiden päälähteenä on ollut Elias Lönnrotin Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja vuosilta 1866–1886. Useita muitakin lähteitä on ollut käytössä.

Usein maaseudulla asuvat ihmiset muistavat ja käyttävät vielä sanoja, joiden merkitys saattaa olla jo vieras kaupunkilaiselle. Kuitenkin, jos sana on liitetty konkreettiseen asiayhteyteen, sen merkitys on usein vähän vieraammallekin arvattavissa. Vai onko?

Niin, mitä ne peltoveturi ja notkistelija oikein ovat? Ensin mainittu on tietenkin traktori ja jälkimmäinen ilman muuta balettitanssija.

Jouluvieras

-Kuka pyrkii meille, kuka kolkuttaa?/  - Rauha olkoon teille, ovi avatkaa.

Vieras astuu tupaan, silmät lempeät / katsoo joulukuusta, syttyy kynttilät.

Mökin pienokaiset esiin pyrähtää. / - Onko teillä lapset, mitään syötävää?

-Viisi leipää saimme, kaksi kalaa vain. / Vieras ristii kädet katseen kohottain.

Pöydän katettuna lapset näkevät. / Ihanasti tuoksuu herkut, hedelmät.

Vieras ottaa leivän, siunaa, murtaa sen / hymyn taivaallisen taakse kadoten.

  Einari Vuorela (1889–1972): Tikan kannel (1958), Jouluvieras

kuva: Kirjatimpuri

Neuleohjeita metsästä ja mereltä

Tuoreen Neuloosisko-käsityökirjan nimi herättää monenlaisia, suomen kieleen liittyviä ajatuksia. Neuloo sisko ja Sisko neuloo -yhteyksien lisäksi mieleen tulee ehdollinen konditionaali neuloisko tai hieman pohojalaasittain vääntäen neuloosisko.

Kyse on siis sisarusten Laura Pajulan ja Liisa Saarenmaan lankojen pariin houkuttelevasta ja neulomiseen innostavasta käsityöohjekirjasta, johon on koottu heidän itsensä suunnittelemia, suomalaisesta luonnosta inspiraationsa saaneita kirjoneulemalleja. Kirjan selkeät, aloittelijoillekin sopivat ohjeet voivat herättää neuloosi-nimisen kohtauksen valtaamalle optimistisen mielikuvan siitä, että tuossahan voisi onnistua, jos oikein yrittäisi. Tulokset ainakin näyttävät palkitsevilta.

Neuleiden pohjalla olevat inspiraatiot metsästä, niityltä ja mereltä ja neuleiden ohjekaaviot on ansiokkaasti kuvittanut Taina Renkola.

Kenta ja barbiet

Monista lastenkirjoistaan palkitun ruotsalaisen Pija Lindenbaumin kirjoittama ja kuvittama lastenkirja Kenta ja barbiet kertoo Kenta-nimisestä, jalkapalloa pelaavasta pienestä pojasta. Kun isä on töissä, Kenta käy päiväkodissa.  Siellä Kentan kaverit haluaisivat joskus vähän riehuakin, mutta Kenta ei aina oikein innostu siitä. Eräänä päivänä Kenta ei halua ottaa palloa mukaan päiväkotiin, vaan vie mukanaan barbien ja haluaisi mukaan tyttöjen leikkiin.  Tytöt ottavat hänet mukaan ja myöhemmin leikitään myös prinsessaleikkiä. Kun muut pojat tulevat ulkoa, Kentaa hieman ujostuttaa, mutta Kentan  iloksi hekin innostuvat roolivaatteista ja prinsessatanssista.

Kirjan on suomentanut Päivö Taubert.

Jean Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivä 8.12.

Tuule, tuuli, leppeämmin

Tuule, tuuli, leppeämmin / missä köyhä raataa, / viluissaan tai palavissaan / kotapuita kaataa.
Tuulen leyhkät, virsin vienoin / köyhää tuuditelkaa: / köyhä työst' on uupunut, / ei siedä univelkaa.

Laulakaa, te pienet linnut, / köyhän pihapuissa: / Ilo köyhään ilmeneisi, / tuntuis rintaluissa.
Hellytelkää köyhän mieli - / sitä köyhä soisi: / köyhä on luotu laulajaksi, / köyhä laulun loisi.

Soita, salo, kanneltasi / viihdä köyhän mieltä, / harvoin köyhä lemmen saa, / vaan usein luista kieltä.

Lemmitelkää, kukat pienet, / köyhän lasta kaitaa / köyhän laps’ kun marjotiellä, / astuu ahon laitaa.
Läikkyelkää, lahden laineet, / köyhän kotaan asti: / köyhän sydän läikehtisi / siitä sulommasti.

Hohda vielä hopeammalle / virran välkkypinta: / hopealle siitä hohtuis / köyhä-raukan rinta.

  sanat: A. V. Forsman (Koskimies) (1856–1929), sävel: Jean Sibelius (1865–1957)

kuva: Kirjatimpuri

Kirjallisuuden Finlandia-palkinto

Kirjallisuuden Finlandia-palkinnot jaettiin 29.11.2023.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinnon sai Magdalena Hai kirjallaan Sarvijumala.

Tietokirjallisuuden palkinnon sai Antti Järvi teoksellaan Mihin katosi Antti Järvi?

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto annettiin Sirpa Kähköselle romaanista 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia. Tästä teoksesta enemmän Kirjatimpurissa 21.09.2023.

Molly ja Henry

Kjell Westön (s. 1961) teos Molly ja Henry – Romaani sotavuosilta kuvaa suomalaisten sota-aikaa Helsingissä asuvan pariskunnan näkökulmasta. Westön tinkimättömyys sekä Helsingin kuvaajana että kulloisenkin ajan tarkkojen asiatietojen välittäjänä on lukijalle fiktiivisen sisällön ohella erityisen antoisaa. Romaanien ohella Westö on kirjoittanut esseitä, runoja, kolumneja ja novelleja.

Molly on näyttelijä, joka on talvisodan aikaan mukana Ruotsia kiertävässä teatteriseurueessa, mutta koko ajan huolissaan Henryn puolesta. Henry on ammattiinsa sitoutunut kriittinen toimittaja ja haluaisi rintamakirjeenvaihtajan työssään olla mahdollisimman todenmukainen ja kirjoittaa yleisölle siitä, mitä on nähnyt. Ajan hengen mukaan pitää kuitenkin olla isänmaallinen ja pysytellä sotilaiden rohkeudesta ja sankaruudesta kirjoittamisessa.

Pian talvisodan päättymisen jälkeen alkaa jatkosota. Vaikka kotirintamalla ei ollakaan jatkuvassa hengenvaarassa, sodalla on musertava vaikutus Mollyn ja Henryn väliseen suhteeseen, heitä ympäröiviin ihmisiin ja elämään yleensä. Miten yrittää jatkaa elämää sodasta huolimatta, kun pelko on koko ajan läsnä ja mitä tahansa voi tapahtua.

Molly ja Henry -teoksen on suomentanut Laura Beck.

Leffaa pukkaa

Perhesuhteiden välistä dynamiikkaa tutkitaan Saara Cantellin ohjaamassa elokuvassa Sisarukset. Elokuvaa on tehty seitsemän vuoden ajanjaksolla, jona päähenkilöiden elämää on seurattu.

On sisar ja veli, kaksoset Jenna ja Joni Suomessa, ja isän aiemmasta suhteesta isosisko Jóna, joka asuu Islannissa ja jonka olemassaolosta Jenna ja Joni ovat saaneet vasta aikuisina tietää. Sisarukset tapaavat toisensa ja yrittävät hahmottaa kukin mielessään uudenlaista perhekuviota ja erityisesti myös suhdetta isään, joka näiden henkilöiden yhteinen side on.

Tähän seitsemään vuoteen mahtuu myös useita merkittäviä yhteiskuntaa ja maailmaa ravisuttavia tapahtumia. Samalla ihmisten omassa elämässä on tapahtunut isoja ja järisyttäviä tapahtumia; vakava sairastuminen, lapsen saaminen tai yllättävä rakastuminen. Tapahtumien toisiinsa nivoutuvia merkityksiä Sisaret pyrkii kuvaamaan ja näyttämään myös sen voimavaran, jota omaksi tunnistettava yhteisö pystyy yksilöilleen tarjoamaan.

Elokuvan näyttelijöitä ovat Elin Pettersdottir, Henna Tanskanen, Lauri Tanskanen, Ove Grundström, Pirkko Hämäläinen, Leo Sjöman, Antti Reini, Essi Hellén ja Anneli Sauli.

Ihan pieniä lintuja

Aija Salovaaran (s. 1979) esikoisromaani Ihan pieniä lintuja kertoo nelikymppisestä naisesta, joka on päättänyt luopua mielialalääkkeistä pitkään niitä käytettyään. Kertoja on alkanut käydä vertaistukiryhmissä ja erilaisissa hoidoissa selvitäkseen jatkuvasta unettomuudestaan ja ahdistuksestaan. Hänen veljensä jakaa samantyyppisiä kokemuksia. Teos pyrkii löytämään vastauksia siihen, millaisia juurisyitä heidän kokemiinsa vaikeuksiin löytyy.

Naisen isä on aikoinaan alkoholisoitunut ja jättänyt perheensä. Äiti on perustanut uuden perheen. Entisen perheen lapset, kertoja ja pikkuveli, asuvat äidin uudessa perheessä, mutta muodostavat siellä oman selviämisen yksikkönsä, jossa heillä on vain toisensa.

Heti aikuistuttuaan nainen on matkustanut ulkomaille opiskelemaan. Hän on alkanut viettää sellaista elämää, jota on aina itselleen toivonut. Isän varjo on seurannut sinnekin, sitä ei ole päässyt pakoon.

Yllättäen isä on menehtynyt. Kertoja joutuu miettimään isäsuhdettaan uudesta näkökulmasta:

 ”Jos menen oikein lähelle, pääsenkö kauas? Yritän muistaa isän kasvot, hänen tuoksunsa, hänen tapansa liikkua. Yritän muistaa keskustelun, jonka olisimme käyneet. Aivan minkä tahansa oikean, pitkän keskustelun.

     Sellaisen, jossa olisimme tulleet näkyviksi, erikseen tai yhdessä. En muista ainuttakaan.”

Nyt kertoja elää kiireistä perhearkea miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Hän joutuu käsittelemään suruaan siitä, että isä ei ollut sellainen kuin hän olisi toivonut. Hänen on kohdattava myös itsensä ja hyväksyttävä se, mitä hän sisimmässään on: ”Kaaoksessa kasvaneelle kaaos on tuttua. Turvallisen ja tasaisen kauhistuttava.”

Veli on hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että heissä molemmissa on isää, mutta merkitystä on vain sillä, mitä kumpikin aikoo sillä omassa elämässään tehdä. Rauhoittumisen tilan löytyminen aikuisena on merkittävää; se on mielikuvissa lapsuudessa koetuista turvallisista ihmisistä.

Marraskuu

”Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö / yhä karttuu, / lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan; / talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö, / - miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja / yön! / Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki / tullee, / kuin suvenaikainen työn’ turha se ollut tok’ / ei: / aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni / paisuu, / karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu; / jonka ma maan povehen elon uuden / siemenen kylvin, / ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee, / mut suvi uus’ kuni kirkastaa taas maita, se / nousee / uutena viljana vaan tuhvasta taivaaseen päin…”

Ote runosta Syksytoiveita, kirj. A. Oksanen (1826–1889)

kuva: Kirjatimpuri

Toiviokoski

Sotaan terveenä lähtenyt työmies Vilho on palannut sieltä invalidina, toisen kätensä menettäneenä, ja vamma aiheuttaa jatkuvaa kipua ja huolta. Rintaman traagiset tapahtumatkaan eivät jätä rauhaan Vilhoa, joka on joutunut tekemään kovia ratkaisuja yrittäessään pelastaa itsensä ja kaverinsa hengen.

Sodan aikana Vilho on löytänyt Elsan, jonka kanssa on alettu suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Vilholla on kova näyttämisen tarve erityisesti Elsan isälle, joka on toivonut tyttärelleen varakkaampaa sulhasta.

Vilho ja Elsa muuttavat Toiviokoskelle, jossa sijaitsee paperitehdas. Siellä Viljo yrittää muiden työläisten joukossa selviytyä tehdastyöstä terveen kätensä avulla. Perhe kasvaa, ja perheen merkitys käy Viljolle selväksi. Työtoverinsa reiluuden ja hyvän kirjallisen taitonsa avulla Viljo pääsee ylenemään. Hän tekee luokkanousun, jota kaikki toverit eivät katsokaan hyvällä.

Mooses Mentulan (s. 1976) romaani Toiviokoski kertoo sodanjälkeisestä elämästä ja jälleenrakennuksesta Suomessa. Mentulan teos kuvaa eläytyvästi sekä rintaman oloja että Suomen tehdastyöläisen elämää. Se pohtii myös kysymystä siitä, miten käy entisten, merkittäviksi koettujen arvojen ja periaatteiden oman hyvinvoinnin lisääntyessä. Pystyykö yksilö seisomaan aatteensa takana siitä huolimatta, että takinkääntö ja myötävirtaan uiminen saattaisi helpottaa työuran jatkamista.